Olem­me tot­tu­neet sii­hen, et­tä kir­kois­sa on alt­ta­ri. Kirk­ko tun­tuu ti­la­na ar­vok­kaal­ta ja py­häl­tä. Ja alt­ta­ri kir­kon kes­ki­pis­teel­tä, sen tär­keim­mäl­tä osal­ta. Mut­ta voi­ko alt­ta­ri ol­la muu­al­la­kin?

Su­ku­pol­vien saa­tos­sa alt­ta­rei­ta on pys­ty­tet­ty ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta var­ten no­pe­as­ti mo­nen­lai­siin paik­koi­hin. Pa­la­nei­den kirk­ko­jen rau­ni­oil­le, lai­voi­hin myrs­kyn kes­kel­le ja rin­ta­mal­le so­dan pau­hun var­joon.

On ole­mas­sa mat­ka-alt­ta­rei­ta, jot­ka luo­vat kirk­ko­ti­laa sin­ne, mis­sä kirk­koa ei ole. Muis­tan, kun va­rus­mies­pal­ve­luk­ses­sa oli me­nos­sa pe­rus­kou­lu­tus­kau­den en­sim­mäi­set vii­kot. Erää­nä il­ta­na koko komp­pa­nia oli ko­men­net­tu as­falt­ti­pi­hal­le. Sei­soim­me suo­ri­na ko­meis­sa ri­veis­sä. So­ti­las­pas­to­ri ja­koi kai­kil­le so­ti­laan vir­si­kir­jat ja ker­toi, et­tä vie­täm­me eh­tool­lis­har­taut­ta.

Ti­lan­tees­sa oli py­hän tun­tua. So­ti­las­pas­to­rin mat­ka-alt­ta­ri oli vaa­ti­ma­ton, mut­ta sii­nä oli tar­peek­si. Mi­nua kos­ket­ti se, et­tä eh­tool­li­nen tuli kes­kel­le ar­kea. Muis­te­len miet­ti­nee­ni, kuin­ka tär­kei­tä tuol­lai­set ti­lai­suu­det ovat var­maan ol­leet­kaan sota-ai­ka­na rin­ta­mal­la.

Sota-ajan so­ti­lail­la yh­teys ko­tiin oli sil­loin täl­löin saa­pu­neet kir­jeet. Ei ol­lut il­ta­lo­mia ei­kä pu­he­li­mia. Sota ja kuo­le­man­pel­ko oli­vat päi­vit­täin läs­nä. Ko­to­na oli huo­li, pa­laa­ko so­ti­las kos­kaan. Ja rin­ta­mal­la mur­he, mi­ten ko­to­na tul­laan toi­meen. Hen­gel­li­set asi­at tu­li­vat lä­hel­le. Ju­ma­laa ru­koil­tiin isän­maan ja koko kan­san tur­vak­si. Sil­loin alt­ta­ri on voi­nut mer­ki­tä konk­reet­tis­ta tur­va­paik­kaa, jos­sa on saa­tu het­kek­si hil­jen­tyä Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä.

Eräs mies ker­toi, mi­ten pal­jon hän­tä oli pu­hu­tel­lut van­ki­las­sa hä­nel­le pys­ty­tet­ty alt­ta­ri. Hän kai­pa­si evan­ke­liu­mia ja vah­vis­tus­ta eh­tool­li­ses­ta. Näin sai ta­pah­tua. Alt­ta­ri tuli sin­ne, mis­sä sitä ki­pe­äs­ti kai­vat­tiin. Hil­jen­ty­mi­sen, ru­kouk­sen ja sak­ra­men­tin ja­ka­mi­sen pai­kak­si. Ja mikä suu­rin­ta, alt­ta­rin ää­res­sä ju­lis­tet­tiin syn­nin­pääs­tön sa­nat.

On ole­mas­sa ai­van eri­tyi­nen alt­ta­ri, jota ei ole kä­sil­lä teh­ty. Se voi­daan pys­tyt­tää min­ne vain. Erääs­sä sa­noit­ta­mas­sa­ni lau­lus­sa lau­le­taan: “Pol­vis­tun taas ar­mon alt­ta­ril­le. Pääs­tön­sa­nat lau­sut kai­paa­val­le, tun­nol­ta­ni syn­nit pyy­hit pois.” Ker­ran lau­loim­me sitä kuo­ros­sa ja joku kuo­ro­lai­sis­ta ih­met­te­li, mik­si en ole kir­joit­ta­nut sitä mo­ni­kos­sa, eli “kai­paa­vil­le” ja “tun­noil­tam­me”, kun kui­ten­kin eh­tool­li­sel­le yleen­sä pol­vis­tu­taan muun seu­ra­kun­nan kans­sa. Hän il­mei­ses­ti ajat­te­li, et­tä ar­mon alt­ta­ri on se konk­reet­ti­nen alt­ta­ri, mikä kirk­koi­hin on ra­ken­net­tu.

Ker­roin, et­tä aja­tuk­se­ni ei ol­lut kir­joit­taa eh­tool­lis­lau­lua. Ar­mon alt­ta­ri ei vält­tä­mät­tä ole konk­reet­ti­nen paik­ka. Pol­vis­tum­me ku­vain­nol­li­ses­ti ar­mon alt­ta­ril­le sil­loin, kun otam­me vas­taan syn­nin­pääs­tön sa­nat. Ju­ma­la pys­tyt­tää hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti si­nul­le ja mi­nul­le ar­mon alt­ta­rin sin­ne, mis­sä kai­paam­me kuul­la ilo­sa­no­maa Va­pah­ta­jas­ta ja syn­tien so­vit­ta­jas­ta. Niin­pä ar­mon alt­ta­ri voi tä­nään­kin ol­la juu­ri siel­lä, mis­sä nyt olet. Siel­lä, mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la.