Jou­lun al­la la­ta­sin iPa­dil­le­ni vir­tu­aa­li­kynt­ti­län. Sy­ty­tin “lie­kin” ja su­jau­tin iPa­din työ­huo­nee­ni oves­sa ole­vaan muo­vi­ko­te­loon. Ovel­le­ni ei ole kos­kaan py­säh­ty­nyt niin pal­jon ih­mi­siä kuin sinä päi­vä­nä. Lap­sia, nuo­ria, työ­to­ve­rei­ta. Kynt­ti­lä an­toi ai­heen kur­ka­ta huo­nee­see­ni, vaih­taa muu­ta­ma sana ja toi­vot­taa hy­vää jou­lua. Joku lap­si ha­lu­si an­taa jou­lu­ha­lauk­sen, joku nuo­ri ker­toi toi­veis­taan, joku ai­kui­nen ja­koi huo­len­sa tai ilon­sa.

Pie­ni ele, vir­tu­aa­li­kynt­ti­lä käy­tä­väl­lä, sai ih­mei­tä ai­kaan. Se py­säyt­ti mi­nut kat­so­maan ym­pä­ril­lä­ni ole­via ih­mi­siä. Ja ajat­te­le­maan, kuin­ka pal­jon ai­na sän­täi­len pai­kas­ta toi­seen ke­tään huo­maa­mat­ta. Kuin­ka usein ar­jes­sa jää ter­veh­ti­mät­tä, kau­nis sana sa­no­mat­ta, sil­miin kat­so­mat­ta, kät­tä pu­ris­ta­mat­ta, ha­laa­mat­ta. Omis­sa aja­tuk­sis­sa­ni ja tär­keil­tä tun­tu­vis­sa as­ka­reis­sa­ni ku­luu hel­pos­ti työ­päi­vä ja il­ta ko­to­na­kin. Ei tule kes­ki­tyt­tyä ke­nen­kään toi­sen asi­oi­hin, ei koh­dat­tua ai­dos­ti ke­tään - ja sa­mal­la, juu­ri sitä ih­mi­nen eni­ten tar­vit­si­si! Si­tä­hän it­se­kin odo­tan, et­tä jol­la­kin on ai­kaa py­säh­tyä mi­nun koh­dal­le­ni.

Työs­ken­te­len pal­jon tek­nii­kan kans­sa. Här­ve­leit­ten pa­ris­sa ku­luu myös va­paa-ai­kaa. Sa­mal­la, kun olen vir­tu­aa­li­ses­ti siel­lä ja vi­de­oyh­tey­del­lä tääl­lä, ar­vos­tan yhä enem­män ai­toa kas­vok­kain koh­taa­mis­ta. Mi­kään tek­niik­ka ei kor­vaa sitä, kun toi­nen ih­mi­nen tu­lee lä­hel­le. Sitä, kun näen hy­myn lä­hel­tä, kät­te­len läm­pi­mäs­ti, pu­hun ja kuun­te­len, ha­laan ja ta­pu­tan olal­le.

Ai­to, elä­vä koh­taa­mi­nen voi tuo­da esiin asi­oi­ta, joi­ta em­me muu­ten huo­mai­si. Voim­me pa­rem­min kuul­la ja näh­dä toi­sem­me. Puo­li­som­me, lap­sem­me, lä­hei­sem­me, ys­tä­väm­me, työ­to­ve­rim­me. Tu­tum­man ja vie­raam­man.

Kol­me­vuo­ti­as tark­kai­li aa­mu-unis­ta isään­sä keit­ti­ös­sä. Hän kat­se­li mi­nua ja yl­lä­ni ole­vaa pai­taa kirk­kain sil­min. “Is­kä, näy­tät en­ke­lil­tä!” Tar­kis­tin, mil­lai­ses­sa pai­das­sa sa­tuin he­rää­mään sinä aa­mu­na. Tui­ki ta­val­li­ses­sa val­koi­ses­sa T-pai­das­sa. Lap­si kui­ten­kin näki en­ke­lin, ei­kä mi­nun pidä sitä vä­hek­syä. On­nek­si kuu­lin ja kuun­te­lin, mitä pie­nel­lä oli sa­not­ta­va­naan.

Lop­pi­ai­se­na ker­ro­taan idän tie­tä­jis­tä, jot­ka py­säh­tyi­vät ih­met­te­le­mään tai­vaal­le syt­ty­nyt­tä täh­teä. He tie­si­vät, et­tä se mer­kit­si Ku­nin­kaan syn­ty­mis­tä. Täh­ti kul­ki hei­dän edel­lään ja he seu­ra­si­vat sitä. Tie­tä­jät ja Jee­sus-lap­si koh­ta­si­vat. Lap­si sai tie­tä­jil­tä lah­jan­sa, tie­tä­jät lap­sel­ta vie­lä suu­rem­man. He sai­vat näh­dä jou­lun ih­meen.

On hyvä muis­taa, et­tä lä­hel­läm­me ole­vat ih­mi­set ovat Ju­ma­lan lah­jo­ja, en­ke­lei­tä­kin. Kun­pa pääs­täi­sim­me yhä use­am­min ih­mi­sen ai­dos­ti lä­hel­lem­me. Koh­tai­sim­me, kät­te­li­sim­me, kuun­te­li­sim­me. Hep­re­a­lais­kir­jees­sä on py­säyt­tä­vät sa­nat: “äl­kää unoh­ta­ko osoit­taa vie­raan­va­rai­suut­ta, sil­lä jot­kut ovat yö­si­jan an­ta­es­saan tul­leet ma­joit­ta­neek­si en­ke­lei­tä.”