Luo­vuus on ih­meel­li­nen jut­tu. Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä luo­vuu­te­ni läh­tee pulp­pu­a­maan kuin puro tou­ko­kuun läm­mös­sä. Ide­oi­ta pur­su­aa ja jäl­keä syn­tyy. Sil­loin har­mit­taa, jos ei ole ai­kaa to­teut­taa ide­oi­taan. Jos­kus taas vai­vaa täy­del­li­nen tyh­jiö. Eh­kä pa­hi­ten sil­loin, kun oli­si ai­van pak­ko saa­da jo­tain teh­dyk­si.

Jot­kut sa­no­vat, et­tei­vät ole lain­kaan luo­via. En ihan us­ko sitä. Jo­kai­nen luo jo­ta­kin, ide­oi uut­ta ja kek­sii rat­kai­su­ja.

Kir­joit­ta­mi­nen on sel­lais­ta, et­tä jos­kus so­pi­van lau­seen ha­ke­mi­seen saat­taa ku­lua ai­kaa. Ker­ran mi­nul­la oli opis­ke­lu­teh­tä­vä, jon­ka teh­tä­vä­nan­nos­sa oh­jeis­tet­tiin: “Kek­si työl­le­si na­se­va ot­sik­ko.”

Is­tuin jon­kin­lai­sen to­vin val­miin teh­tä­vän ää­rel­lä. Hy­vää ot­sik­koa ei vain löy­ty­nyt. Lo­pul­ta sain ide­an, joka sai mi­nut toi­vo­maan, et­tä opet­ta­ja on va­rus­tet­tu hy­väl­lä huu­mo­rin­ta­jul­la. An­noin teh­tä­väl­le­ni ot­si­kon “Na­se­va ot­sik­ko”. On­nek­se­ni opet­ta­ja hy­myi­li asi­al­le ja sain teh­tä­väs­tä­ni ihan hy­vän ar­vos­te­lun.

Täl­lais­ta luo­vuut­ta tu­lin ker­ran opet­ta­neek­si jäl­ki­kas­vul­le­ni­kin. Po­jal­la­ni oli ala­kou­lun al­ku­vuo­si­na äi­din­kie­len teh­tä­vä­nä kir­joit­taa vih­koon nel­jä lau­set­ta. Ai­he­pii­ri oli va­paa. Teh­tä­vä­nä oli vain muo­dos­taa jär­ke­viä lau­sei­ta.

Kol­me hän kek­si vai­vat­ta. Sit­ten lop­pui­vat ide­at. Hän tus­kai­li nel­jän­nen lau­seen kans­sa pit­kään. Ky­syin, mil­lai­nen on­gel­ma läk­sy­jen kans­sa tuli. Hän to­te­si: “En mil­lään enää kek­si, mitä kir­joit­tai­sin.” To­te­sin hä­nel­le, et­tä se mitä juu­ri pu­huit, si­säl­si lau­sei­ta.

Niin­pä al­koi kynä sau­hu­ta. Hän kir­joit­ti nel­jän­nek­si lau­seek­si: “En mil­lään kek­si enää lau­sei­ta.” Hä­nen opet­ta­jan­sa ei ol­lut pi­tä­nyt ide­aa mi­ten­kään upe­a­na, mut­ta teh­tä­vä tuli teh­dyk­si. Huu­mo­ri voi rat­kais­ta luo­mi­sen pul­mia.

Opis­ke­lu on an­toi­saa puu­haa. Nuo­rem­pa­na en oli­si mil­lään viit­si­nyt opis­kel­la. Pe­rus­kou­lun vii­mei­set luo­kat tuli men­tyä siel­tä, mis­sä ai­ta oli so­pi­vas­ti ma­ta­lam­pi.

Kui­ten­kin elä­mäs­sä­ni asi­at ovat jär­jes­ty­neet niin, et­tä olen ai­kui­se­na saa­nut opis­kel­la pal­jon. Olen kii­tol­li­nen sii­tä mah­dol­li­suu­des­ta. Tätä ny­kyä tun­tuu, et­ten malt­tai­si lo­pet­taa opis­ke­lua mil­loin­kaan. Ai­na täy­tyi­si ol­la joku kurs­si me­nos­sa. Tie­don­ja­no vain kas­vaa.

Eräs opet­ta­ja­ni ylä­as­teel­la tai­si pi­tää tu­le­vai­suu­den­nä­ky­mi­ä­ni mel­ko vaa­ti­mat­to­mi­na. Tein teh­tä­vä­ni huo­nos­ti, en­kä kes­kit­ty­nyt tun­neil­la. Kun sit­ten ai­kuis­tut­tu­a­ni kävi niin, et­tä minä täs­tä huo­li­mat­ta opis­ke­lin ja sel­vi­sin työ­u­ral­le, hän oli al­ka­nut muis­tel­la kou­lu­ai­ko­ja­ni.

Erään ker­ran ta­pa­sim­me vuo­sien jäl­keen. Hän myön­si, et­tei ol­lut us­ko­nut mi­nun me­nes­ty­vän opis­ke­luis­sa ja työ­e­lä­mäs­sä, mut­ta oli nyt iloi­nen sii­tä, mi­ten mi­nul­la oli­vat asi­at jär­jes­ty­neet. Hän pyy­si an­teek­si aja­tuk­si­aan ja ko­vuut­taan mi­nua koh­taan. Minä puo­les­ta­ni pyy­sin an­teek­si, et­tä käyt­täy­dyin hä­nen op­pi­tun­neil­laan usein huo­nos­ti.

Olen ja­ka­nut näi­tä ko­ke­muk­si­a­ni usein lap­sil­le ja nuo­ril­le, joi­den kans­sa on kes­kus­tel­tu opis­ke­le­mi­ses­ta. Tie­tys­sä ikä­vai­hees­sa mo­nis­ta saat­taa tun­tua, et­tä kou­lun­käyn­ti on tyl­sin­tä mah­dol­lis­ta te­ke­mis­tä. Lap­set ja nuo­ret ovat sel­väs­ti kuun­nel­leet mie­len­kiin­nol­la, kun olen ku­van­nut, mi­ten lais­kas­ta ta­ka­pen­kin ku­lut­ta­jas­ta tuli in­no­kas ja tie­don­ja­noi­nen opis­ke­li­ja.

Kos­kaan ei ole myö­häis­tä al­kaa opis­kel­la. Mi­nus­ta on ol­lut upe­aa ta­va­ta eläk­keel­lä ole­via ih­mi­siä, jot­ka viet­tä­vät ai­kaan­sa jos­sa­kin opi­nah­jos­sa. Ei­vät enää työ­u­raa var­ten, vaan saa­dak­seen tie­toa, uu­sia ide­oi­ta ja mu­ka­vaa te­ke­mis­tä. Opis­ke­lu avar­taa aja­tus­maa­il­maa ja li­sää luo­vuut­ta. Sen myö­tä saat­taa op­pia kek­si­mään vie­lä vii­den­nen­kin lau­seen.