Usein sa­no­taan, et­tä uu­den vuo­den al­ka­es­sa kat­seem­me on men­nees­sä ja tu­le­vas­sa. Näin var­mas­ti on­kin. Men­nei­syy­teen ei kui­ten­kaan kan­na­ta ta­ker­tua. On hyvä elää tätä het­keä ja kat­soa luot­ta­vai­ses­ti tu­le­vaan, vaik­ka vai­keuk­sien koh­da­tes­sa tämä ei usein ole help­poa.

Men­nei­syys on jo­ta­kin, mitä em­me voi muut­taa. Tu­le­vai­suu­teen sen si­jaan voim­me vai­kut­taa, omal­ta pie­nel­tä osal­tam­me. Em­me tie­dä tu­le­vai­suu­des­tam­me mi­tään, mut­ta jo­kai­nen het­ki, jon­ka eläm­me, ra­ken­taa poh­jaa tu­le­vai­suu­del­le.

Tämä nä­kyy konk­reet­ti­ses­ti eri­lai­sis­sa elä­män va­lin­nois­sa ja esi­mer­kik­si las­ten kas­va­tuk­ses­sa. Tä­män päi­vän teot tu­le­vat nä­ky­viin tu­le­vai­suu­des­sa.

Men­nei­syy­teen meil­lä on lupa suh­tau­tua ar­mol­li­ses­ti. Ku­kaan meis­tä ei ole vir­hee­tön. Men­nyt vuo­si, ku­ten koko elet­ty elä­mä, si­säl­tää asi­oi­ta, jot­ka oli­sim­me voi­neet teh­dä pa­rem­min. Asi­oi­ta, jot­ka oli­sim­me voi­neet jät­tää te­ke­mät­tä. Sa­no­ja, jot­ka oli­sim­me voi­neet jät­tää sa­no­mat­ta. Tä­män päi­vän taak­kaa ei kan­na­ta li­sä­tä men­nei­den päi­vien mur­heil­la. Tä­nään saa aloit­taa alus­ta.

Tämä ei kui­ten­kaan vä­hen­nä vas­tuu­ta omis­ta te­ke­mi­sis­täm­me. Jos ta­ka­na­päin on te­ko­ja, joil­la olem­me esi­mer­kik­si lou­kan­neet jo­ta­kin, asi­at odot­ta­vat kor­jaa­mis­ta, kun­nes nii­hin tar­tum­me. Useim­mat päi­vät tar­jo­a­vat meil­le ti­lai­suu­den pyy­tää an­teek­si. Tä­nään voi kor­ja­ta ei­li­sen­kin epä­on­nis­tu­mi­sia ja jät­tää ne sit­ten taak­seen. An­teek­si­an­ta­mus on ih­meel­li­nen asia, se an­taa voi­maa tu­le­vai­suu­teen­kin.

Tu­le­vai­suu­teen kat­so­es­sa saam­me luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Jee­sus opet­ti: “äl­kää huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet.” Tätä saam­me muis­taa, kun huo­let pii­rit­tä­vät.

Kuin­ka usein huo­leh­dim­me sii­tä, mi­ten asi­at ovat huo­men­na? Ja kuin­ka usein se to­del­la on tar­peen? Esi­mer­kik­si ta­lou­del­li­sis­sa asi­ois­sa kat­se hel­pos­ti kään­tyy huo­mi­seen, en­si viik­koon ja seu­raa­vaan kuu­kau­teen. Toki mei­dän on hyvä suun­ni­tel­la ja val­mis­tau­tua, mut­ta on eri asia ol­la huo­lis­saan. Jos kään­näm­me kat­seem­me tä­hän päi­vään, saam­me ol­la mo­nes­ta asi­as­ta kii­tol­li­sia. Jos meil­lä tä­nään on ruo­ka ja vaat­teet, mo­net asi­at ovat hy­vin.

Psal­min kir­joit­ta­ja oli kii­tol­li­nen ku­lu­vas­ta päi­väs­tä: “Tämä on se päi­vä, jon­ka Her­ra on teh­nyt; Rie­muit­kaam­me ja iloit­kaam­me sii­tä. Oi Her­ra, au­ta, oi Her­ra, an­na me­nes­tys!” Rie­muun liit­tyi sil­ti ru­kous tä­män päi­vän ja tu­le­vien päi­vien puo­les­ta: Her­ra au­ta, an­na me­nes­tys.

Tai­val­li­sen Isän huo­len­pi­toon saam­me jät­tää al­ka­neen vuo­den ja kaik­ki vai­heem­me. Ja pyy­tää, et­tä hä­nen tah­ton­sa saa ta­pah­tua.

Tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­des­sä. Olen kii­tol­li­nen men­nees­tä – tämä on ol­lut an­toi­sa teh­tä­vä. Kii­tän lu­ki­joi­ta ra­ken­ta­vas­ta ja roh­kai­se­vas­ta pa­laut­tees­ta ja toi­vo­tan siu­naus­ta al­ka­neel­le vuo­del­le.

"Si­nua, Her­ra, kii­tän elä­mäs­tä, päi­vis­tä men­neis­tä ja myös­kin täs­tä. On kä­des­sä­si kul­ku koh­ta­lon. Tah­to­si, Isä, ta­pah­tu­ko­hon." (Vir­si 558:2.)