En ole kos­kaan ol­lut ur­hei­li­ja­tyyp­piä. Pie­ne­nä kär­sin pa­has­ta ast­mas­ta ja sai­ras­tin muu­ten­kin pal­jon. Ker­ran ala­luo­kan lii­kun­ta­tun­nil­la läh­det­tiin juok­se­maan kou­lun piha-alu­et­ta kier­tä­vää 400 met­rin pu­ru­ra­taa. Olin pin­ko­nut al­le 100 met­riä, kun opet­ta­ja py­säyt­ti: “älä sinä, Juho, juok­se. Tu­keh­dut vie­lä.” Ys­kin ja puus­ku­tin. Pääs­sä jys­kyt­ti. Ym­mär­sin, et­tä tämä ei ole mi­nun jut­tu­ni. Mi­nua ei ole teh­ty juok­se­maan.

Vuo­sien var­rel­la aloin pär­jä­tä lii­kun­nas­sa kui­ten­kin hie­man pa­rem­min. En ol­lut kai­kes­sa enää vii­mei­nen. Aloin jopa il­tai­sin lenk­keil­lä. Ast­ma al­koi sel­väs­ti hel­lit­tää. Niin­pä sit­ten erää­nä tal­ve­na, oli­si­ko ol­lut vii­den­nel­lä luo­kal­la, kävi niin, et­tä tu­lin hiih­to­kil­pai­lu­jen kar­sin­nois­sa nel­jän­nek­si. Mikä ih­me!

Opet­ta­ja tuli vä­li­tun­nil­la jut­tu­sil­le. Ker­toi, et­tä kou­lu­jen vä­li­seen kil­pai­luun läh­te­vät ai­na il­man muu­ta kol­me pa­ras­ta, mut­ta nel­jäs­kin voi­daan sin­ne lä­het­tää. Mi­nul­la oli­si siis en­sim­mäis­tä ker­taa mah­dol­li­suus osal­lis­tua vä­hän suu­rem­piin kil­pai­lui­hin. Pää­tin läh­teä, ihan vain sik­si, et­tä sai­sin ko­kea tuon ih­meen. Vä­hän kyl­lä jän­nit­ti, mi­ten tu­len siel­lä pär­jää­mään.

Jän­nit­tä­vä päi­vä koit­ti, mut­ta sat­tui an­kea ve­si­ke­li. Suk­si ei luis­ta­nut, hiih­din ve­ren­ma­ku suus­sa. Puo­les­sa vä­lis­sä voi­mat al­koi­vat lop­pua, hap­pi ei riit­tä­nyt ja ys­kit­ti. Aloin ka­tua, et­tä tuli lain­kaan läh­det­tyä. En kui­ten­kaan an­ta­nut pe­rik­si. Kou­lul­le pa­lat­tu­am­me läh­din hi­taas­ti ja apein mie­lin ko­tia koh­ti.

Isä­ni is­tui ko­din kuis­til­la jo­ta­kin puu­has­te­le­mas­sa ja ky­syi, mi­ten ki­sat me­ni­vät. Ker­roin, et­tei hää­vis­ti, olin ol­lut hän­tä­pääs­tä kol­mas. It­ku kur­kus­sa sain sa­no­tuk­si, et­tä tosi ko­vil­le ot­ti. Se, mitä isä sii­hen vas­ta­si, on syö­py­nyt mie­lee­ni läh­te­mät­tö­mäs­ti. Nuo sa­nat muis­tut­ta­vat mi­nul­le, et­tä ai­na kan­nat­taa yrit­tää.

“Mut­ta ajat­te­le­pa, Juho, jak­soit hiih­tää koko rei­tin! Se on hie­no jut­tu. Et an­ta­nut pe­rik­si.”

Isäl­lä oli hyvä syy ke­hua, eri­tyi­ses­ti tie­tä­en haas­ta­van taus­ta­ni lii­kun­nas­sa. Ko­din por­tail­la pi­det­tiin yk­sin­ker­tai­nen, mut­ta to­del­la tär­keä op­pi­tun­ti. Kan­nus­ta­mi­sel­la ja po­si­tii­vi­sel­la asen­teel­la on kau­as­kan­toi­nen vai­ku­tus.

Elän par­hail­laan su­run kes­kel­lä. On vai­ke­aa hy­väk­syä, et­tä isä on pois­sa. Muis­tot ovat kul­ke­neet edes­ta­kai­sin kuin nau­ha­na mie­les­sä­ni vii­me vii­kot. Vä­lil­lä muis­te­len vii­me kuu­kau­sia tai vii­me vuo­sia, vä­lil­lä mie­leen pa­laa ti­lan­tei­ta lap­suu­des­ta. Ikä­vän kes­kel­lä loh­dut­taa kui­ten­kin kii­tol­li­suus sii­tä, mitä on ol­lut. Mo­net ti­lan­teet lap­suu­des­ta läm­mit­tä­vät suu­res­ti miel­tä. Isän ope­tuk­set ja huo­len­pi­to ei­vät unoh­du.

Kai­kis­sa elä­män kään­ne­koh­dis­sa isä on ol­lut kiin­nos­tu­nut sii­tä, mitä mi­nul­le kuu­luu. On­nel­li­sis­sa ta­pah­tu­mis­sa ja vai­ke­am­pi­na het­ki­nä. Hä­nel­le iso­kin haas­te oli “var­tin hom­ma”, niin kuin hä­nel­lä oli ta­pa­na sa­noa. Isän po­si­tii­vi­nen asen­ne kan­taa edel­leen.