Koh­taam­me so­si­aa­li­sen me­di­an kaut­ta jat­ku­vas­ti ih­mi­siä, joi­ta em­me tun­ne. Nä­em­me eri­lai­sia ih­mis­ten pro­fii­li­si­vu­ja eri puo­lil­ta maa­il­maa. Vas­taan tu­lee myös te­kais­tu­ja pro­fii­le­ja, joi­den ta­ka­na ole­vis­ta to­del­li­sis­ta ih­mi­sis­tä em­me tie­dä mi­tään. Myös ai­don pro­fii­lin taak­se kät­key­tyy pal­jon asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vä­li­ty ne­tin kaut­ta.

Nuor­ten kes­kus­te­luis­sa kuu­lee usein pu­hut­ta­van ran­dom­tyy­peis­tä eli tun­te­mat­to­mis­ta, sa­tun­nai­sis­ta ih­mi­sis­tä. Ym­mär­rän kä­sit­teen pa­rem­min, jos se kos­kee so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa koh­dat­tu­ja pro­fii­le­ja, joi­den ai­tou­des­ta ei ole var­muut­ta. Mut­ta jos täl­lais­ta il­mai­sua käy­te­tään esi­mer­kik­si sa­man kou­lun op­pi­laas­ta tai naa­pu­ris­ta, se tun­tuu mi­nus­ta pa­hal­ta. Tie­däm­me usein meil­le tun­te­mat­to­mis­ta ih­mi­sis­tä jo­ta­kin, ku­ten ni­men tai asuin­pai­kan. Ja mei­dän on hyvä tun­nis­taa tun­te­mat­to­mis­sa­kin ih­mi­sis­sä elä­män ai­nut­ker­tai­nen ar­vo ja mie­len­kiin­toi­nen elä­män­ta­ri­na, joka meil­lä on vie­lä kuu­le­mat­ta.

Jos­kus py­säh­dyn miet­ti­mään, kei­tä nuo sa­tun­nai­set tun­te­mat­to­mat ovat. Kei­tä ovat ran­dom­tyy­pit? En­tä kuin­ka mo­nel­le it­se olen sa­tun­nai­nen ja tun­te­ma­ton?

Asi­aa poh­ties­sa­ni mie­lee­ni tu­lee se to­si­a­sia, et­tä kaik­ki muu­tum­me tun­te­mat­to­mik­si ajan saa­tos­sa. Ih­mi­sen elä­män­ta­ri­na säi­lyy ly­hy­en ai­kaa. Lo­pul­ta jääm­me jo­kai­nen mil­jar­deil­le ih­mi­sil­le tun­te­mat­to­mak­si. Sii­nä­kin ta­pauk­ses­sa, vaik­ka oli­sim­me elä­mäm­me ai­ka­na jol­la­kin ta­val­la jul­ki­suu­den hen­ki­löi­tä. Elä­män­työm­me­kin vää­jää­mät­tä haih­tuu. Jos­sa­kin ta­pauk­ses­sa se muis­te­taan muu­ta­ma vuo­si, jos­sa­kin kym­me­niä, hy­vin har­vois­sa yk­sit­täis­ta­pauk­sis­sa sa­to­ja vuo­sia.

Mo­net meis­tä ei­vät ole näh­neet kaik­kia iso­van­hem­pi­aan, pu­hu­mat­ta­kaan hei­dän van­hem­mis­taan. Käy­tän­nös­sä ih­mi­nen lä­hes unoh­de­taan muu­ta­mas­sa su­ku­pol­ves­sa. Muu­ta­man pol­ven yli tie­toi­suu­tem­me edel­lis­ten su­ku­pol­vien elä­mäs­tä voi kui­ten­kin säi­lyä jol­la­kin ta­voin kuu­le­miem­me ta­ri­noi­den kaut­ta. Men­nei­den pol­vien elä­män­ta­ri­nat opet­ta­vat meil­le pal­jon. Nii­tä kan­nat­taa ky­syä ja kuun­nel­la.

Meis­tä voi tun­tua vai­ke­al­ta aja­tus omas­ta ka­to­a­vai­suu­des­tam­me. Se, et­tä mei­tä ei koh­ta ole ei­vät­kä muis­tot­kaan säi­ly pit­kään, voi tun­tua syn­käl­tä. Elä­mä on kui­ten­kin täs­sä ja nyt. Elä­mä on ar­vo­kas. Sinä ja minä em­me ole ran­dom­tyyp­pe­jä ja sa­tun­nai­sia ih­mi­siä, vaan ai­nut­ker­tai­sia ja Ju­ma­lan luo­mia.

Jol­le­kin olem­me hy­vin tut­tu­ja, jol­le­kin tun­te­mat­to­mia. Jo­kai­sel­la meil­lä on nimi, syn­ty­mä­paik­ka, suku ja oma elä­män­ta­ri­na. Tur­val­lis­ta on, et­tä Ju­ma­la tun­tee jo­kai­sen ni­mel­tä – ei siis ole ke­tään, jota ei tun­ne ku­kaan!