Is­tum­me erään työ­ryh­män pa­la­ve­ris­sa, puo­li tu­si­naa mies­tä. On ai­ka so­pia seu­raa­van ko­kouk­sen ajan­koh­ta. Osal­lis­tu­jia on tul­lut pit­kien mat­ko­jen ta­kaa, ja yh­tei­siä ai­ko­ja on haas­teel­lis­ta löy­tää.

Kat­son ka­len­te­ri­a­ni ja huo­maan so­pi­nee­ni juu­ri eh­do­te­tul­le päi­väl­le muu­ta. No, se on vain pie­ni suun­nit­te­lu­pa­la­ve­ri työ­ka­ve­ri­ni kans­sa, sitä voin siir­tää. Huo­maan usein ajat­te­le­va­ni näin. Tuol­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa en ihan pie­niä es­tei­tä viit­si ot­taa esil­le, et­tä jo­ten­kin löy­det­täi­siin kai­kil­le so­pi­va ai­ka.

Kaik­ki tut­ki­vat ää­net­tö­mi­nä ka­len­te­rei­taan, kun­nes yk­si mie­his­tä sa­noo: ”Se on neu­vo­la­päi­vä.”

Kom­ment­ti rik­koo hil­jai­suu­den ja saa ai­kaan pu­heen­so­ri­naa. Saan it­se­ni kiin­ni aja­tuk­ses­ta: tai­taa ol­la per­hees­sä en­sim­mäi­nen lap­si, kun viit­sii neu­vo­lan sa­noa es­teek­si.

Mie­het al­ka­vat kes­kus­tel­la, mi­ten vau­van kans­sa on men­nyt. Ko­kous saa uu­den sä­vyn, kun isät vaih­ta­vat ko­ke­muk­si­aan iloi­si­na. Kol­le­go­jen ar­vos­ta­vaa ja va­pau­tu­nut­ta kes­kus­te­lua kuun­nel­les­sa­ni alan hä­ve­tä aja­tuk­si­a­ni. Mi­nus­sa he­rää syvä kun­ni­oi­tus ja ar­vos­tus tuo­ta neu­vo­la­päi­vää puo­lus­ta­nut­ta isää koh­taan. Mikä tär­keys­jär­jes­tys hä­nen ka­len­te­ris­saan on­kaan!

Oli­si­ko mi­nus­ta tuo­hon? Pys­tyi­sin­kö iki­nä täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa sa­no­maan, et­tä ha­lu­an ol­la ko­ti­paik­ka­kun­nal­la, kos­ka on neu­vo­la­päi­vä? Mikä on mi­nun tär­keys­jär­jes­tyk­se­ni?

Omas­sa ka­len­te­ris­sa­ni omat me­no­ni, eri­tyi­ses­ti töi­hin liit­ty­vät, ovat ol­leet ai­na en­si­ar­voi­sel­la si­jal­la. Myön­nän sen. Per­he on mi­nul­le tie­ten­kin työ­tä tär­ke­äm­pi, mut­ta usein oli­sin käy­tän­nös­sä voi­nut osoit­taa sen ja teh­dä rat­kai­su­ja per­heen kan­nal­ta pa­rem­min. Työ­teh­tä­vis­sä tu­lee vas­taan pal­jon asi­oi­ta, joi­hin it­se en voi vai­kut­taa. Mut­ta mo­niin asi­oi­hin voin. Mo­nes­ti voi­sin sa­noa, et­tä per­he­syis­tä mi­nul­le oli­si pa­rem­pi toi­sin.

Neu­vo­laan olen har­voin pääs­syt, kun ne ovat yleen­sä vir­ka-ai­kaan. Mut­ta sil­loin täl­löin kui­ten­kin. Noin 13 vuot­ta sit­ten asuim­me hy­vin pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la, mis­sä toi­min kant­to­ri­na. En­sim­mäi­nen lap­sem­me oli pie­ni. Vai­mo­ni kuu­li ker­ran neu­vo­lan odo­tu­sau­laan, mi­ten ra­ol­laan ole­van oven ta­ka­na kes­kus­tel­tiin. ”Mi­nun seu­raa­va asi­ak­kaa­ni on se kant­to­rin vai­mo poi­kan­sa kans­sa. Ei­pä ole po­jan isää neu­vo­las­sa nä­ky­nyt.”

Vai­mo­ni ker­to­man mu­kaan sa­nois­sa oli vä­hän sel­lai­nen sävy, et­tä asi­aa pa­hek­sut­tiin. Poh­dim­me asi­aa ko­to­na ja so­vim­me, et­tä seu­raa­va neu­vo­la­käyn­ti lai­te­taan is­tu­maan mi­nun ka­len­te­rii­ni. Mi­nul­le tuli näyt­tä­mi­sen halu, et­tä kyl­lä mi­nä­kin osal­lis­tun lap­se­ni asi­oi­hin. Ja näin teh­tiin. Olin nä­ke­vi­nä­ni neu­vo­las­sa ai­ka häm­mäs­ty­neen kat­seen, kun sin­ne seu­raa­van ker­ran as­te­li­kin isä ja poi­ka.

Elä­mä on täyn­nä va­lin­to­ja. Tä­män päi­vän kii­rei­ses­sä työ­e­lä­mäs­sä ar­vo­va­lin­nat ovat usein konk­reet­ti­sia ja vai­kut­ta­vat pik­ku ju­tuil­ta. Kui­ten­kin pie­net asi­at luo­vat suu­ria ko­ko­nai­suuk­sia ar­jes­sam­me. Jos työn li­säk­si ka­len­te­ris­sa on pal­jon mui­ta me­no­ja, eri­tyi­ses­ti nii­tä kan­nat­taa tar­kas­tel­la kriit­ti­ses­ti: mit­kä me­nois­ta­ni ovat sel­lai­sia, et­tä ne ovat omal­le jak­sa­mi­sel­le­ni ja koko per­heel­le hy­väk­si?

Myös pien­ten las­ten van­hem­mat tar­vit­se­vat omaa ai­kaa, vaik­ka­pa jon­kin har­ras­tuk­sen pa­ris­sa. äi­din ja isän jak­sa­mi­nen vai­kut­taa koko per­heen hy­vin­voin­tiin. Kan­nat­taa kui­ten­kin et­siä rat­kai­su­ja, jot­ka ovat hy­väk­si koko per­heel­le. Niin kuin mo­net ko­ke­neem­mat ovat to­den­neet: Lap­set ovat vain ker­ran pie­niä! Sitä em­me kadu, jos olem­me pys­ty­neet jär­jes­tä­mään ai­kaa lap­sil­lem­me.