Viime aikoina yllättäviä ja pysäyttäviä viestejä on tullut useita. Lähempää ja kauempaa, lähipiiristä ja ystäviltä. Sairastumisia, sairauden uusiutumista, onnettomuutta.
Iloinen ja toiveikas päivä on hetkessä verhoutunut sumuun. Tunnelma on vakavoitunut. Sormet ovat menneet ristiin.
Täysin sanattomina on lähetetty viestejä, joihin on vaivoin saatu jotakin soperreltua. Eräs viesti sisälsi Siionin laulun 283 sanat: “Taivaassa minulla on sinut, oi armollinen Jumala. Maan päällä turvaan otit minut, näin olet turva ainoa. Jos käynkin tietä vaikeaa, kätesi ohjaa, taluttaa.” Viestin saaja vastasi sairautensa keskeltä: “Minäkin muistan teitä.”
Kaikki asiat, kaikki ihmiset on jätetty Jumalan huolenpidon varaan. Muuhun emme ihmisinä pysty. Pitkiin halauksiin on mahtunut kyyneleitä. On lahjaa, että huolten painamana on löytynyt kuuntelijoita.
Ajattelin, että jätän tämän blogitekstin kirjoittamatta. Ajatukset ja tunteet ovat kulkeneet vuoristorataa, josta en kuvitellut löytyvän kirjoitettavaa. Kirjoitin kuitenkin, ja tällainen teksti tämä nyt on. Synkkäkin, mutta elämänmakuinen. Ajatukset pyörivät vain yhden teeman ympärillä.
Lisään tähän vielä runon, jonka kirjoitin vaikeana päivänä. Haluan muistaa erityisesti jokaista, joka tällä hetkellä taistelee sairautensa kanssa.
Se löytää nuoremman,
löytää vanhemman.
Saartaa läheisen
ja kaukaisemman.
Pysäyttääkö mikään meitä niin kuin syöpä?
Minut tekee pelokkaaksi sen arvaamattomuus.
Jokainen puhelinsoitto
voi olla huono ennuste,
hallitsemattomuus.
Kuten aina elämässä
jokainen kädenpuristus saattaa olla viimeinen,
juuri tässä,
ohimennen.
Eikä mikään pysäytä meitä niin kuin syöpä.
Mitä näen
ahdistuksen,
pelkojen yli?
Yhä uskon, joka antaa toivon
ja lämpimän Isän sylin.
Ja suurimman:
rakkauden.
Ehkä mikään ei pysäytä niin kuin syöpä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys