Au­rin­ko pais­taa, mut­ta ran­nan tun­tu­mas­sa on kyl­mä tuu­li. Heit­te­len poi­kie­ni kans­sa fris­bee­tä ja ih­met­te­len, min­ne kesä meni. Il­mas­sa on päi­vä päi­väl­tä enem­män syk­syn tun­tua, vaik­ka juu­ri nyt on lu­vat­tu läm­min­tä jak­soa.

Kova tuu­li tai­vut­taa puis­ton pit­kää hei­nää. Se tuo mie­lee­ni psal­min aja­tuk­sen, jos­sa ih­mis­tä ver­ra­taan ruo­hoon. Ei­pä ole hääp­pöi­nen kuva ih­mi­ses­tä. Vii­saas­ta, kek­se­li­ääs­tä, it­se­var­mas­ta ja osaa­vas­ta ih­mi­ses­tä. Vain syk­syi­nen kyl­mä tuu­li, ja hän on pois­sa.

Jär­kem­me ja in­hi­mil­li­nen ajat­te­lum­me ei mie­lel­lään hy­väk­syi­si tätä. Ei ole help­poa ym­mär­tää, mik­si ai­kam­me voi sil­män­rä­päyk­ses­sä päät­tyä. Elä­mäm­me al­ku ja lop­pu ovat kä­sit­tä­mät­tö­män lä­hel­lä toi­si­aan. Psal­mis­sa 103 ovat nuo muis­te­le­ma­ni sa­nat: "Ih­mi­sen eli­nai­ka on niin kuin ruo­hon: kuin ke­don kuk­ka hän ku­kois­taa, ja kun tuu­li käy, ei hän­tä enää ole ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne."

Fa­ce­boo­kin Kirk­ko Suo­mes­sa -si­vul­la nä­ke­mä­ni kuva oli py­säyt­tä­vä. Sii­nä oli ku­vat­tu­na Sas­ta­ma­lan Py­hän Ma­ri­an kir­kos­sa säi­ly­neet kes­ki­ai­kai­set ruu­mis­paa­rit. Niis­sä on teks­ti: "Tä­nään minä, huo­men­na sinä, hau­taan kan­ne­taan."

Muis­tan, kun vuo­sia sit­ten eräs sun­tio työn­si tyh­jiä ruu­mis­kär­ry­jä kirk­ko­maal­la. Vas­taan tuli tut­tu van­ha mies. Sun­tio tie­si tä­män ym­mär­tä­vän leik­kiä ja ky­syi, kel­pai­si­ko her­ral­le kyy­ti. Jo ku­ma­raan pai­nu­nut, hi­taas­ti kul­ke­va mies vas­ta­si: "Kel­paa, sit­ten kun sen ai­ka on. Mut­ta tu­lee se kyy­ti si­nul­le­kin."

Tä­nään minä, huo­men­na sinä. Tun­tuu­ko näky ka­rul­ta? Mi­nut se ai­na­kin py­säyt­tää. Pa­la­sin ku­vaan il­lal­la use­am­man ker­ran. Mie­lee­ni nou­si aja­tus: pel­käi­sin, el­len us­koi­si.

Us­kon nä­kö­a­la ei ole karu ei­kä epä­toi­voi­nen. Her­ran ar­mo py­syy ajas­ta ai­kaan, se on ikui­nen. Hä­nen rak­kau­ten­sa riit­tää juu­ri mei­dän­kin hau­raan elä­mäm­me yl­le. Hä­nen ar­mon­sa joh­dat­taa juu­ri mei­tä­kin, ha­pui­le­via ja ek­sy­viä. Va­pah­ta­jam­me ke­hoit­ti mei­tä ole­maan val­mii­na, kos­ka em­me tie­dä, mil­loin on oma vuo­rom­me läh­teä. Hä­nen ju­lis­tuk­sen­sa oli lo­pu­na­jan saar­naa, mut­ta myös ar­mon ja lau­peu­den ää­ni: "Ole tur­val­li­sel­la mie­lel­lä; si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si."

Näin us­ko­es­sam­me sy­dä­mem­me syk­syn tuu­li tyyn­tyy ja kyl­myys väis­tyy. Au­rin­ko al­kaa läm­mit­tää. Us­ko tuo tur­van. Kir­kos­sa on usein ru­koil­tu: "Her­ra, ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men."