Ajoin töi­hin joka-aa­muis­ta 50 mi­nuu­tin mat­kaa. Sinä aa­mu­na oli taas pik­ku­rui­sen va­loi­sam­paa kuin edel­li­sel­lä vii­kol­la. Tun­tuu vir­kis­tä­väl­tä, et­tä viik­ko vii­kol­ta työ­mat­ka muut­tuu mie­lek­kääm­mäk­si, kun kes­ki­tal­vi jää taak­se. Tuo ai­ka, jol­loin työ­mat­koil­la oli pi­me­ää men­nes­sä ja pi­me­ää tul­les­sa.

Aa­mun uu­ti­set ra­di­os­sa pu­hui­vat työ­pai­kois­ta ja työn ha­ke­mi­ses­ta. "Noin joka nel­jäs saa työ­tä ha­ke­mal­la avoin­na ole­vaa työ­paik­kaa." Py­säh­dyin miet­ti­mään asi­aa. Vain joka nel­jäs! Ai­ka on muut­tu­nut si­ten, et­tä “työn­vä­li­tyk­ses­tä saa tie­toa, mut­ta ei työ­tä”, uu­ti­ses­sa to­det­tiin. Useim­mat löy­tä­vät työn muil­la ta­voil­la kuin ha­ke­mal­la jo­ta­kin avoin­ta paik­kaa il­moi­tuk­sen pe­rus­teel­la.

Mel­ko usein työn­ha­ki­ja on jon­kun en­nes­tään tu­tun yri­tyk­sen tai ys­tä­vien suo­si­tus­ten va­ras­sa. Tai sit­ten työ­har­joit­te­lus­sa tai muu­al­la tu­tuk­si tul­lut työ­nan­ta­ja kut­suu töi­hin. Työ­paik­ko­ja löy­tyy myös so­si­aa­li­sen me­di­an ka­na­vien avul­la. Mut­ta va­li­tet­ta­van moni myös jää il­man työ­tä. Lii­an moni ha­ke­mus ei joh­da mi­hin­kään. Jot­kut jou­tu­vat teh­tai­le­maan ha­ke­muk­sia kym­me­nit­täin. Ti­lan­tees­sa ko­e­tel­laan uut­te­ruut­ta, kär­si­väl­li­syyt­tä ja luot­ta­mus­ta tu­le­vai­suu­teen.

Ha­vah­duin vä­sy­myk­ses­tä ja aa­mun hä­mä­räs­tä ajat­te­le­maan, et­tä olen­pa etuo­i­keu­tet­tu! Olen saa­nut työn, jota hain. En to­sin va­ki­tuis­ta, mut­ta hy­vän mit­tai­sen pät­kän kui­ten­kin.

Ha­ke­muk­sen kir­joit­ta­mi­sen het­keä en ihan hel­pol­la unoh­da. Se ta­pah­tui erää­nä val­vot­tu­na yö­nä pari vuot­ta sit­ten. Yh­del­tä is­tu­mal­ta kir­joi­tet­tu ja lä­he­tet­ty ha­ke­mus oli mi­nul­le pi­kem­min­kin rat­kai­sun het­ki kuin työn­ha­kua. Sinä yö­nä tein pää­tök­sen, et­tä et­sin muu­ta työ­tä. Oli mo­nia syi­tä, mik­si sil­loi­nen työ­ti­lan­ne val­vot­ti ja mie­ti­tyt­ti.

En us­ko­nut en­sim­mäi­sel­lä ha­ke­muk­sel­la saa­va­ni työ­tä, eri­tyi­ses­ti kos­ka kou­lu­tuk­se­ni ja työ­ko­ke­muk­se­ni oli­vat ai­van eri alal­ta kuin ha­ke­ma­ni työ­paik­ka. Paik­ka kui­ten­kin au­ke­ni. Us­kon, et­tä juu­ri näin oli tar­koi­tet­tu. Sil­loin tun­tui rat­ke­a­van mon­ta pul­maa ker­ral­la. Ti­lan­ne mer­kit­si sitä, et­tä siir­ryin va­ki­tui­ses­ta työs­tä mää­rä­ai­kai­seen. Tein rat­kai­sun luot­ta­en sii­hen, et­tä asi­at ei­vät lop­pu­jen lo­puk­si ole mi­nun kä­sis­sä­ni. Vaik­ka en tie­dä työ­ni jat­kos­ta ko­vin pit­käl­le, saan luot­taa sii­hen, et­tä asi­at jär­jes­ty­vät.

Täl­lai­set ky­sy­myk­set ovat elä­mäs­sä tien­haa­ro­ja. Työ ei ole elä­män koko si­säl­tö, mut­ta se on mer­kit­tä­vä osa sitä. Eri­lai­set työ­hön liit­ty­vät rat­kai­sut voi­vat ol­la vai­kei­ta myös per­heen kan­nal­ta. On hyvä kuun­nel­la it­seä, mut­ta myös per­heen­jä­sen­ten aja­tuk­sia. Rat­kai­sui­ta, joi­ta teem­me oman per­heem­me par­haak­si, em­me yleen­sä kadu jäl­keen­päin.

Tätä kaik­kea poh­ties­sa kii­tol­li­suus täyt­ti mie­le­ni. Ar­jes­sa ei ai­na muis­ta, et­tä hyvä työ­paik­ka on lah­ja.

Työn ää­res­sä ja le­vos­sa

näin hoi­da kä­del­lä­si

ja ai­na sal­li asua,

oi Her­ra, lä­hel­lä­si.

Jos an­nat taa­kan pai­na­van,

myös an­nat voi­man kan­ta­van,

sen tah­don ot­taa vas­taan.

(Vk. 518:3)