Vau­la Es­ke­li

Ava­sin ra­di­on. Oli me­nos­sa sää­tie­do­tus: ko­ti­maan sääs­sä odo­tet­ta­vis­sa lä­hi­päi­vi­nä ko­le­aa ja har­maa­ta.

Mar­ras­kuu on mo­nen mie­les­tä vuo­den syn­kin kuu­kau­si. Aa­mul­la he­rä­tes­sä ik­ku­nan ta­ka­na on hyy­tä­vä kyl­myys, kaik­ki näyt­tää har­maal­ta, mä­räl­tä ja tuu­li­sel­ta niin, et­tä te­ki­si mie­li jää­dä pei­ton al­le läm­pi­mään. Päi­vät ly­he­ne­vät ly­he­ne­mis­tään, ja va­lon mää­rä vä­he­nee tal­vi­päi­vän sei­sauk­seen as­ti. Pi­meys saat­te­lee ar­jen as­ka­rei­siin, töi­hin ja kou­luun läh­ti­jöi­tä ja sama pi­meys on vas­tas­sa il­ta­päi­väl­lä ko­tiin pa­la­tes­sa.

Loka–mar­ras­kuus­sa rus­kan vä­rit haa­le­ne­vat vä­hi­tel­len, leh­det­tö­mät puut muis­tut­ta­vat ajan ku­lus­ta ja luon­non val­mis­tau­tu­mi­ses­ta tal­veen. Li­sään­ty­vä pi­meys ja ko­lea sää voi­vat tuo­da tul­les­saan ah­dis­tus­ta ja ikä­vää myös aja­tuk­siin. On­nek­si saam­me kui­ten­kin mar­ras­kuus­sa­kin naut­tia vä­lil­lä au­rin­gos­ta, joka tor­juu syk­syn an­keut­ta ja hai­keut­ta. Il­to­jen pi­me­tes­sä ul­ko­na­liik­ku­ja voi näh­dä tai­vaal­la upe­an vä­ri­lois­ton, ja poh­joi­ses­sa pää­see kuu­lai­na il­toi­na tark­kai­le­maan re­von­tu­lia.

Luon­non kuih­tu­es­sa aja­tuk­set siir­ty­vät kuo­le­maan ja ka­to­a­vai­suu­teen. Ka­len­te­ris­sa mar­ras­kuun al­ku­puo­lel­le ajoit­tuu py­häin­päi­vä eli vai­na­jien muis­to­päi­vä. Seu­ra­kun­nis­sa on tul­lut ta­vak­si jär­jes­tää ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia ja har­taus­ti­lai­suuk­sia, jois­sa muis­te­taan vuo­den ai­ka­na kuol­lei­ta lu­ke­mal­la jo­kai­sen vai­na­jan nimi ja sy­tyt­tä­mäl­lä kynt­ti­lä hä­nen muis­tol­leen. Pois­nuk­ku­neet elä­vät muis­tois­sam­me ja kai­pauk­ses­sam­me.

Sain tänä vuon­na osal­lis­tua ky­sei­sen ti­lai­suu­den jär­jes­tä­mi­seen omas­sa seu­ra­kun­nas­sa lu­ke­mal­la vai­na­jien ni­miä. Ti­lai­suu­den kos­ket­ta­vuus muis­tut­ti elä­män ra­jal­li­suu­des­ta ja py­säyt­ti ajat­te­le­maan hei­tä, jot­ka ovat siir­ty­neet ajas­ta ikui­suu­teen. Myö­hem­min il­lal­la hau­taus­maal­la käy­des­sä elä­män ka­to­a­vai­suus oli läs­nä vah­vas­ti. Kynt­ti­löi­den lois­tees­sa aja­tuk­set pa­la­si­vat kir­kos­sa lu­et­tuun evan­ke­liu­miin: "Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta ovat mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen." (Matt. 5:3–4.)

Me­ne­tyk­sen het­kel­lä ih­mi­nen käy läpi mik­si-ky­sy­myk­siä ja miet­tii elä­män tar­koi­tus­ta. Esiin nou­see ky­sy­myk­siä, joi­hin ei ai­na ole sel­kei­tä vas­tauk­sia. Toi­vo tu­le­vas­ta hor­juu ja ai­ka tun­tuu py­säh­ty­vän. Eh­kä se on het­ki, joka avaa ih­mi­sen nä­ke­mään her­kem­min ne nä­ky­mät­tö­mät kä­det, jot­ka kan­nat­te­le­vat. Us­ko tuo tur­vaa ja luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä saa ol­la alus­ta lop­puun Ju­ma­lan vah­vois­sa kä­sis­sä.

Hau­taus­maal­ta tul­tu­a­ni kuun­te­lin virt­tä 618. Sen sa­nat avaa­vat us­kon nä­kö­a­laa. Sitä, mikä us­ko­vai­sil­la on edes­sä­päin. Tätä teks­tiä kir­joit­ta­es­sa­ni luin Mark­ku Ka­mu­lan blo­gi­teks­tiä "Tai­vaan iloa, tai­vaan rie­mua – mie­li­ku­via tai­vas­ta" (17.7 2022). Sitä lu­kies­sa tu­lin hy­väl­le tuu­lel­le, kun mie­tin nii­tä mu­ka­vil­la tuo­leil­la va­rus­tet­tu­ja sa­le­ja, jois­sa saan is­tua. Ja sitä, et­tä siel­lä ei ole kyl­mä ei­kä sa­teis­ta ja los­kaa niin kuin tänä mar­ras­kui­se­na il­ta­na.