Ru­not ovat mo­nel­le vie­raam­pi alue kuin muu kau­no­kir­jal­li­suus. Jon­kun mie­les­tä ne ovat vai­ke­as­ti ym­mär­ret­tä­viä. Ru­not ku­vaa­vat kui­ten­kin usein ar­ki­sia, ta­val­li­sia asi­oi­ta, tii­viis­ti il­mais­tu­na.

It­se olen löy­tä­nyt ru­nou­den nuo­ruu­des­sa­ni. Ru­not ovat tuo­neet iloa, he­rät­tä­neet mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia ja roh­kais­seet vai­keis­sa ti­lan­teis­sa.

Jos ru­not ei­vät ole tut­tu­ja, mut­ta ha­lu­aa tu­tus­tua nii­den maa­il­maan, kan­nat­taa tu­tus­tua te­ok­siin, jois­sa on use­am­man kir­joit­ta­jan ru­no­ja. Niis­tä voi he­rä­tä kiin­nos­tus tu­tus­tua laa­jem­min jon­kun kir­joit­ta­jan tuo­tan­toon.

Ru­no­ja voi kir­joit­taa it­se­kin. Se an­taa mah­dol­li­suu­den ki­teyt­tää sa­noik­si pie­niä het­kiä ja vä­läh­dyk­siä elä­män eri ti­lan­teis­ta. Ru­not toi­mi­vat mie­les­tä­ni par­hai­ten sil­loin, kun ne avaa­vat lu­ki­jal­le eri­lai­sia ais­ti­ha­vain­to­ja.

Tä­män ru­non olen kir­joit­ta­nut ai­kui­se­na, läm­pi­mien lap­suus­muis­to­jen ää­rel­lä:

Pa­laan lap­suu­den ja­lan­jäl­kiin,

kul­jen tuo­reen

kes­ki­ke­sän po­lut

pel­lon reu­nal­la

au­rin­ko läik­kyy,

si­pai­see koi­vu­jen

val­kei­ta run­ko­ja

met­sä tuok­suu,

tuu­let kan­ta­vat huu­lil­laan

lap­suu­den lem­pe­ät lau­lut

ojan reu­nal­la

savi tart­tuu jal­ka­poh­jiin,

kat­se­len muut­to­lin­tu­jen läh­töä,

ym­pä­ril­lä aa­mu­päi­vän valo kirk­kaa­na.

Ru­noil­le ovat tyy­pil­li­siä eri­lai­set kie­li­ku­vat ja il­mai­sut, jot­ka he­rät­tä­vät mie­li­ku­via ja tun­tei­ta sekä tar­jo­a­vat nä­kö­kul­mia ja ha­vain­to­ja. Ly­hyt, sel­keä runo jää hel­pos­ti mie­leen, sil­loin kun se vä­lit­tää lu­ki­jal­le aja­tuk­sen, jo­hon voi tart­tua.

Mo­net lap­suu­des­ta tu­tut las­ten­lau­lut ovat pe­räi­sin tai­ta­vien sa­noit­ta­jien ky­näs­tä. En­sim­mäi­nen tär­keä runo mo­nel­le lap­sel­le on il­ta­ru­kous, joka tuo tur­val­li­sen tun­teen nuk­ku­maan men­nes­sä.

Ru­no­ja voi­daan tul­ki­ta mo­nel­la ta­val­la, jo­kai­nen lu­ki­ja nä­kee ru­nois­sa omia mer­ki­tyk­siä ja eri­lai­sia ta­so­ja ja sä­vy­jä. Ru­not voi­vat loh­dut­taa, it­ket­tää tai nau­rat­taa.

Vir­ret ja lau­lu­jen sa­nat al­ka­vat usein soi­da mie­les­sä­ni voi­mak­kai­den tun­tei­den het­kis­sä. Mu­siik­ki ja ru­not täy­den­tä­vät toi­nen tois­taan.

Us­kon­nol­li­sen ja kris­til­li­sen ru­nou­den tun­nus­merk­ke­jä ovat sym­bo­lit ja ku­val­li­suus, joi­hin si­säl­tyy toi­vo, loh­du­tus ja luot­ta­mus Ju­ma­laan. Myös Raa­ma­tus­ta lu­ki­ja löy­tää teks­te­jä, jot­ka on pu­et­tu ru­non muo­toon. Tun­ne­tuim­pia ja lu­e­tuim­pia raa­ma­tun ru­nol­li­sis­ta teks­teis­tä ovat psal­mit, lau­lu­jen lau­lu ja va­li­tus­vir­ret.

Koen, et­tä ru­not hel­li­vät miel­tä. Työs­sä ol­les­sa­ni olen näh­nyt, mi­ten ru­not ja lau­lut ovat al­ka­neet elä­mään muis­ti­sai­rai­den­kin kes­kuu­des­sa. Ne ovat avan­neet mie­len luk­ko­ja ja ra­ken­ta­neet sil­to­ja men­nei­syy­teen.

Par­haim­mat ru­not kul­ke­vat mu­ka­na läpi koko elä­män ajan. Nii­hin ha­lu­aa pa­la­ta yhä uu­des­taan nii­den vä­lit­tä­män sa­no­man tai tun­nel­man vuok­si.

Mie­lee­ni on jää­nyt eri­tyi­ses­ti su­rua ja kai­paus­ta kä­si­tel­lyt ru­no­ko­ko­el­ma, jon­ka sain työ­ka­ve­reil­ta­ni isä­ni pois­me­non jäl­keen. Kir­jan ru­not an­toi­vat sa­no­ja kai­pauk­sen ja ikä­vän het­kiin ja loh­dut­ti­vat.