Vau­la Es­ke­li

Mie­tin blo­gi­ai­het­ta ja lu­es­ke­lin Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teä. Olin kir­joit­ta­nut teks­tiä syk­syi­ses­tä ai­hees­ta, mut­ta kir­joi­tus ei tun­tu­nut ete­ne­vän. Päi­vä­mie­hen teks­teis­sä pa­la­sin ke­sä­seu­ro­jen tun­nel­miin. Lu­kies­sa­ni kir­joi­tus­ta Ala­jär­ven ke­sä­seu­rois­ta sil­mii­ni osui nii­den pu­hut­te­le­va tun­nus "Pidä us­ko ja hyvä oma­tun­to". Seu­ra­pu­heis­sa ja alus­tuk­sis­sa olem­me kuul­leet neu­vo­ja, mi­ten hoi­taa omaa­tun­toa hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa us­kos­sa val­vo­en.

Kau­kaa men­nei­syy­des­tä mie­lee­ni hii­pii muis­to, joka no­lot­taa ja hä­vet­tää. Tun­ne tuo voi­mak­kaas­ti mie­leen sii­hen liit­ty­neen pa­han olon ja sen, mil­tä tun­tui, kun sai roh­keu­den pyy­tää an­teek­si ja kuul­la loh­dut­ta­vat an­teek­si­an­non sa­nat. Oma­tun­to soi­ma­si, et­tä olin teh­nyt vää­rin ja oh­ja­si kor­jaa­maan asi­an.

Ih­mis­sy­dä­mes­sä on si­säi­nen ää­ni, oma­tun­to, jol­la tar­koi­te­taan ih­mi­sen ky­kyä erot­taa oi­kea ja vää­rä. Oma­tun­to oh­jaa te­ke­mään va­lin­nan hy­vän ja pa­han vä­lil­lä. Se oh­jaa myös sil­loin, kun eteen tu­lee ti­lan­tei­ta, jois­sa jou­tuu poh­ti­maan sy­vem­min, mikä va­lin­ta on oi­kea ja mikä vää­rä. Jos va­lit­sen vää­rin tai teen syn­tiä, oma­tun­to al­kaa muis­tut­taa sii­tä. Elä­vä us­ko avaa ha­lun elää niin, et­tä oma­tun­to säi­lyy puh­taa­na. Se kan­taa vai­keuk­sien kes­kel­lä ja oh­jaa kor­jaa­maan vää­rän va­lin­nan ja us­ko­maan syn­nit an­teek­si niin, et­tem­me jou­tui­si ek­syk­siin us­kon tiel­tä. Lop­pu­ke­sän seu­ro­jen alus­tuk­ses­ta kir­joi­tin muis­tiin sa­nat: "Tär­kein va­lin­ta: elä­mä ja kuo­le­ma – va­lit­se elä­mä ja siu­naus."

Ih­mi­sen kä­si­tys­tä hy­väs­tä ja pa­has­ta muo­vaa­vat kult­tuu­ri­set ja kas­va­tuk­sel­li­set te­ki­jät mo­raa­lis­ta ja to­tuu­del­li­suu­des­ta. Lap­si tar­vit­see hoi­van li­säk­si myös kas­va­tus­ta eri­lais­ten tai­to­jen op­pi­mi­seen. Rak­kaut­ta ja ra­jo­ja si­säl­tä­vät kas­va­tus­pe­ri­aat­teet ja van­hem­pien esi­merk­ki oh­jaa­vat lap­sen mo­raa­li­kä­si­tyk­sen ke­hit­ty­mis­tä ja luo­vat tur­val­li­sen kas­vu­ym­pä­ris­tön.

Mi­ten ih­mi­nen käyt­täy­tyy sil­loin, kun hän tie­tää teh­neen­sä vää­rin? Oman­tun­non ään­tä her­käl­lä mie­lel­lä kuun­te­le­va ka­tuu, ha­lu­aa kor­ja­ta ereh­dyk­sen ja pyy­tää an­teek­si. Ai­na ei ole kui­ten­kaan help­po myön­tää te­ke­mään­sä vir­het­tä. Voi ol­la vai­ke­aa lä­hes­tyä ih­mis­tä, jota koh­taan on teh­nyt vää­rin. Te­kee mie­li väis­tel­lä ja pii­lou­tua niin kuin lap­se­na, kun oli teh­nyt jo­tain lu­va­ton­ta. Si­sim­mäs­sä­ni ha­lu­an elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan ja luot­taa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä pi­tää huo­len sil­loin­kin, kun us­ko­mi­nen tun­tuu vai­ke­al­ta. Us­ko­mi­nen ei ole kiel­to­ja ja käs­ky­jä, vaan ha­lua py­syä us­ko­mas­sa vält­tä­en sel­lais­ta, mikä tur­me­lee hy­vän oman­tun­non.

Tänä ai­ka­na jou­dum­me te­ke­mään va­lin­to­ja mo­nil­la elä­mä­na­lu­eil­la, ku­ten esi­mer­kik­si sii­nä, mitä seu­raam­me ne­tis­sä ja so­mes­sa. On­ko nii­den si­säl­tö us­ko­ne­lä­mää rik­ko­vaa ja oh­jaa­mas­sa pois us­ko­nyh­tey­des­tä? Mie­les­sä saat­taa käy­dä aja­tus, et­tä ei­hän ku­kaan näe, mitä ka­na­vaa seu­raan ja mil­lä si­vuil­la olen. Asi­aa poh­ties­sa voin vain to­de­ta, et­ten voi kers­kail­la on­nis­tu­mi­sil­la us­ko­mi­ses­sa. Mo­nis­sa ti­lan­teis­sa olen saa­nut ko­kea us­kos­ta tu­le­van tur­van ja ilon, kun olen saa­nut kuul­la ja us­koa an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­le­ni. Se on vah­vis­ta­nut ha­lua py­syä us­ko­mas­sa.

Oman­tun­non kuun­te­le­mi­nen es­tää jou­tu­mas­ta vää­rään, mut­ta sen li­säk­si tar­vit­sen Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­sia tien­viit­to­ja, ar­moa ja to­tuut­ta. Us­ko va­roit­taa kiin­ty­mäs­tä sel­lai­seen, joka on ka­to­a­vaa ja vie tun­non­va­pau­den. Moni poh­tii, mi­ten toi­mia jos tu­lee halu mei­ka­ta, kuun­nel­la tie­tyn­lais­ta mu­siik­kia, kat­soa te­le­vi­si­o­ta, osal­lis­tua eri­lai­siin kil­pai­lui­hin tai mui­hin vas­taa­viin. Ovat­ko nuo il­mi­öt maa­il­man­rak­kau­teen viit­taa­via ja hä­mär­tä­mäs­sä us­kon nä­kö­a­laa?

Syn­nin hou­ku­tuk­sen käy­des­sä yli­voi­mai­sek­si ja syn­tiin jou­tu­es­saan ih­mi­nen hel­pos­ti pyr­kii vai­en­ta­maan oman­tun­non ää­nen. Jo­kin ai­ka sit­ten pu­hu­ja to­te­si seu­rois­sa, et­tä kaik­ki te­ke­vät vir­hei­tä myös us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mi­ses­sa, ei ke­nes­tä­kään tule täy­del­lis­tä.

Tu­le­vai­suus täs­sä het­kes­sä

muus­ta em­me voi tie­tää.

Kui­ten­kin voim­me ol­la luot­ta­vai­sia.

Va­pah­ta­ja on kul­ke­nut

mei­dän edel­läm­me

kan­ta­nut mei­dän ki­pum­me.

Hä­nen as­ke­leis­saan

me saam­me näh­dä

huo­mi­sen toi­von.

(V. E.)

Kuu­le­ma­ni seu­ra­pu­he jat­kui loh­dul­li­ses­ti: "Ih­mi­nen voi pe­las­tua vain us­kon kaut­ta, yk­sin ar­mos­ta, us­ko­en kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si." Mie­lee­ni jäi­vät myös sa­nat pu­heen lo­pus­ta: "Us­ko an­taa meil­le sa­ta­ker­tai­sen siu­nauk­sen tääl­lä ajas­sa ja ker­ran Isän luo­na tai­vaas­sa. Ih­mi­sel­le riit­tää halu us­koa, kai­kes­ta muus­ta Tai­vaan Isä pi­tää huo­len."