Is­tuin hä­mil­lä­ni pos­ti­au­ton kyy­tiin. äi­ti oli saa­tel­lut mi­nut kir­kon­ky­läl­le ja an­ta­nut oh­jei­ta mat­kal­le. Olin hie­man al­le seit­se­män­vuo­ti­as ja sain läh­teä mum­mu­laan yö­ky­lään. Mum­mu ja tuta, jok­si me isoi­sää kut­suim­me, oli­vat muut­ta­neet kau­pun­kiin. Mum­mu oli kova ikä­vöi­mään ja ai­na en­ti­sel­lä ko­ti­seu­dul­la käy­des­sään hän miet­ti ke­net voi­si saa­da vie­raak­seen. Niin­pä mum­mu oli pyy­tä­nyt mi­nua vie­rai­lul­le. Mat­kus­tai­sin kau­pun­kiin pos­ti­au­tos­sa ja tuta tu­li­si ha­ke­maan mi­nut lin­ja-au­to­a­se­mal­ta.

En ol­lut ai­em­min mat­kus­ta­nut niin pit­kää mat­kaa yk­sin, jo­ten is­tuin äi­din neu­vo­jen mu­kai­ses­ti lä­hel­lä kul­jet­ta­jaa. Al­ku­mat­ka su­jui­kin mu­ka­vas­ti mai­se­mia kat­sel­len. Mai­se­mat vaih­tui­vat no­pe­as­ti, ja jän­ni­tys vat­sas­sa­ni kas­voi sitä mu­kaa, kun mat­ka ete­ni kau­em­mak­si ko­to­a­ni. Vä­hi­tel­len au­ton epä­ta­sai­nen kyy­ti al­koi tun­tua epä­miel­lyt­tä­väs­ti vat­sas­sa­ni ja aloin voi­da pa­hoin. Kul­jet­ta­ja oli var­maan­kin seu­ran­nut mat­kan­te­ko­a­ni ja näh­nyt mi­nun kal­pe­at kas­vo­ni, kos­ka hän osa­si tuo­da mi­nul­le pa­pe­ri­pus­sin juu­ri oi­ke­al­la het­kel­lä. On­nek­si sel­vi­sin lop­pu­mat­kas­ta pa­rem­min.

Pe­ril­lä kau­pun­gis­sa näin jo kau­kaa tu­tan odot­te­le­van mi­nua lin­ja-au­to­a­se­ma­ra­ken­nuk­sen edes­sä ja kuu­lin hy­vän­tuu­li­sen ter­ve­tu­lo­toi­vo­tuk­sen: ”Ju­ma­lan ter­ve!” Juok­sin no­pe­as­ti hä­nen luok­seen ja läh­dim­me kä­ve­le­mään mum­mu­laan, jon­ne oli va­jaan puo­len ki­lo­met­rin kä­ve­ly­mat­ka. Vä­lil­lä poik­ke­sim­me tu­tan kans­sa lä­hei­seen kaup­paan os­ta­maan ruo­ka­tar­vik­kei­ta. Mum­mu odot­te­li ik­ku­nas­sa tu­lo­am­me ja oli ovel­la vas­tas­sa. Koh­taa­mi­ses­sa oli läs­nä ilo ja jäl­leen­nä­ke­mi­nen oli iha­na. Mum­mu oli keit­tä­nyt ruo­kaa, ja ko­toi­nen ruu­an­tuok­su lei­jui asun­nos­sa.

Mum­mu ja tuta asui­vat van­han kau­pun­gin alu­eel­la Isol­la­ka­dul­la val­koi­ses­sa puu­ta­los­sa, jos­sa oli pie­ni si­sä­pi­ha. Mum­mu oli enim­mäk­seen ko­to­sal­la, sil­lä hän poti usein pään­sär­kyä. Mum­mun ol­les­sa le­pää­mäs­sä tu­tal­la oli ta­pa­na käy­dä tut­ta­vien luo­na ky­läs­sä ja hoi­te­le­mas­sa asi­oi­ta. Kau­pun­gil­la liik­ku­es­saan hä­nel­lä riit­ti pu­het­ta kaik­kien tut­tu­jen ja ta­paa­mien­sa ih­mis­ten kans­sa. Usein hä­nen ju­tus­te­lun­sa kään­tyi us­kon ky­sy­myk­siin ja hän muis­tut­ti pa­ran­nuk­sen te­os­ta sekä tar­jo­si ih­mi­sil­le an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia. Kuun­te­lin pu­het­ta vie­res­sä ja ih­met­te­lin mi­ten tuta pu­hui lem­pe­äs­ti us­kos­ta, hä­nen sa­nois­saan oli läm­min, toi­sis­ta vä­lit­tä­vä rak­kaus.

Erää­nä päi­vä­nä me läh­dim­me taas tu­tan kans­sa asi­oil­le kau­pun­gil­le. En­sim­mäi­sek­si kä­vim­me lä­hei­ses­sä ap­tee­kis­sa os­ta­mas­sa mum­mul­le Hota -pul­ve­ria, jota hän käyt­ti sär­kyyn. Pul­ve­ri oli pa­kat­tu pie­niin pa­pe­ri­siin an­nos­pus­sei­hin ja lää­ke sopi mum­mun mie­les­tä lä­hes jo­kai­seen vai­vaan.

Ap­tee­kis­sa käyn­nin jäl­keen me­nim­me käy­mään kaup­pa­to­rin­to­rin lä­hel­lä si­jait­se­vas­sa Vai­ni­on lei­po­mos­sa. Vas­ta­lei­vot­tu­jen pul­lien ja lei­pien tuok­su tun­tui ih­meel­li­sel­tä kau­pas­sa, kos­ka en ol­lut kos­kaan ai­em­min käy­nyt lei­po­mo­kau­pas­sa. Kat­se­lin in­nois­sa­ni mitä eri­lai­sem­pia lei­vok­sia ja pul­lia la­si­tis­kin läpi. Va­lit­sim­me päi­vä­kah­vil­le pul­lat meil­le jo­kai­sel­le ja li­säk­si os­tim­me tuo­ret­ta lei­pää. En oli­si mil­lään malt­ta­nut heti läh­teä pois lei­po­mos­ta.

Kun noin vii­kon ku­lut­tua tuli ai­ka pa­la­ta mum­mu­las­ta ko­tiin, mum­mu muis­tut­ti mi­nul­le seu­rois­sa käy­mi­ses­tä ja toi­voi, et­tä kir­joit­tai­sin hä­nel­le kir­jei­tä yh­des­sä äi­din kans­sa. Hän odot­ti ko­vas­ti kir­jei­tä ja jak­soi ai­na vas­ta­ta kai­kil­le. Opit­tu­a­ni it­se kir­joit­ta­maan lä­het­te­lin hä­nel­le kir­jei­tä ja pii­rus­tuk­si­a­ni sil­loin täl­löin. Usein äi­ti jou­tui kui­ten­kin lu­ke­maan kir­jeet mi­nul­le, kos­ka mum­mun kä­si­a­las­ta oli vai­ke­aa saa­da sel­vää.

Pa­luu­mat­ka meni pal­jon no­pe­am­min kuin mum­mu­laan men­nes­sä. En tul­lut huo­no­voin­ti­sek­si, en­kä edes jän­nit­tä­nyt osai­sin­ko jää­dä oi­ke­as­sa pai­kas­sa pois lin­ja-au­tos­ta. Oli hyvä pa­la­ta ko­tiin.

Iso­äi­din kir­jei­den

lem­pe­ät ri­vit

pa­laa­vat ke­vät­tuul­ten mu­ka­na.

Hä­nen peh­meä kä­ten­sä

kä­del­lä­ni hy­väi­le­mäs­sä

rus­ke­an esi­lii­nan tas­kus­sa

sär­ky­pul­ve­rin tyh­jä kuo­ri

mo­nien huo­lien

ja ras­kai­den päi­vien pai­no­na.

Aja­tuk­set tu­le­vas­sa

hän kul­ki aa­mun va­loon

kat­se täyn­nä ki­mal­lus­ta

hän ojen­si kä­ten­sä

uu­teen päi­vään.