Vau­la Es­ke­li

He­rään sun­nun­tai­aa­mu­na naa­pu­reis­ta kan­tau­tu­viin ää­niin. Toi­ses­sa naa­pu­ri­ta­los­sa isän­tä kat­koo polt­to­pui­ta sirk­ke­lil­lä, ja toi­sen naa­pu­ri­ni pi­has­ta kuu­luu ruo­hon­leik­ku­rin ja trim­me­rin ää­net. Ot­si­kon ky­sy­mys pa­nee miet­ti­mään jo­kai­sen hen­ki­lö­koh­tais­ta asen­net­ta py­hä­päi­vän viet­toon. Usein tun­tuu sil­tä, et­tä mo­net ka­saa­vat sun­nun­tail­le pal­jon te­ke­mät­tö­miä töi­tä, joi­den pa­ris­sa ku­luu koko päi­vä.

Elä­män­ta­vat ovat muut­tu­neet omas­ta lap­suu­des­ta­ni, ja ero on vie­lä suu­rem­pi omien van­hem­pie­ni eli­nai­kaan näh­den. Lap­suu­des­sa­ni sun­nun­tai erot­tui ar­ki­päi­vis­tä si­ten, et­tä teh­tiin vain vält­tä­mät­tö­mät as­ka­reet. Tuol­loin vain har­va naa­pu­ri saat­toi sun­nun­tai­na ah­ke­roi­da hei­nän­kor­juu­työs­sä tai teh­dä polt­to­pui­ta lii­te­riin tai läh­teä sie­ni­met­säl­le ja mar­jas­ta­maan.

Lap­suu­des­ta muis­tiin nou­see myös eri­tyi­ses­ti sun­nun­tai­aa­mui­nen rii­si­puu­ron tuok­su. Äi­din rii­si­puu­ro ja mus­tik­ka­sop­pa mais­tui­vat ai­na us­ko­mat­to­man hy­väl­tä ja juh­la­val­ta. Li­sän­sä tuo­hon sun­nun­tai­aa­mun mer­ki­tyk­seen toi myös se, kun isä lait­toi ai­na ra­di­on au­ki ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ajak­si.

Mo­net ih­mi­set ovat ny­kyi­sin­kin sitä miel­tä, et­tä sun­nun­tai­aa­mu on ar­jes­ta poik­ke­a­va het­ki. Sil­loin aa­mu­päi­väs­sä on edel­leen pal­jon lepo- ja py­hä­päi­vän piir­tei­tä.

Töi­den te­ke­mi­nen sun­nun­tai­na on mo­nil­la aloil­la vält­tä­mä­tön­tä ja kuu­luu asi­aan. Sun­nun­tain muut­tu­mi­nen ar­ki­sem­mak­si ei it­ses­sään tee meis­tä ny­ky­a­jan ih­mi­sis­tä vä­lin­pi­tä­mät­tö­miä alus­sa esi­tet­tyyn ky­sy­myk­seen. Olen­nais­ta on se, mi­ten suh­tau­dum­me sii­hen ja mi­hin mei­dän sy­dä­mem­me on kiin­ty­nyt. Nä­em­me­kö ar­ki­set as­ka­reet tär­ke­äm­mik­si kuin sy­dä­men us­kon ja py­säh­ty­mi­sen le­po­päi­vän viet­toon kii­rei­sen ar­ki­vii­kon jäl­keen?

Ju­ma­la on suu­res­sa vii­sau­des­saan an­ta­nut meil­le sekä le­von et­tä työn. Ih­mi­sen keho ja mie­li tar­vit­se­vat vä­lil­lä pa­lau­tu­mis­ta ja voi­mien uu­dis­ta­mis­ta. Le­po­päi­vän mer­ki­tys va­lot­tuu luo­mis­ker­to­muk­sen pe­rus­teel­la. Le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­nen mer­kit­see sitä, et­tä kun ar­ki­set as­ka­reet saa­vat väis­tyä, löy­tyy ti­laa le­vol­le ja voim­me uu­dis­tua aset­tu­es­sam­me Ju­ma­lan sa­nan al­le. ”Tul­kaa mi­nun ty­kö­ni kaik­ki työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” (Matt. 11:28.)

Luo­mis­työn päät­teek­si Ju­ma­la le­pä­si seit­se­män­te­nä päi­vä­nä ja py­hit­ti sen le­po­päi­väk­si (2. Moos.20: 11). Sun­nun­tai­le­po ku­vas­taa myös sitä le­poa, joka koit­taa, kun ih­mi­sen kil­voi­tus on päät­ty­nyt tääl­lä ajas­sa.

Lap­suu­des­ta otin mu­kaa­ni

vas­ta­kei­te­tyn mus­tik­ka­kiis­se­lin

ja val­ke­an rii­si­puu­ron tuok­sun.

Muis­te­len nii­tä

kun pil­vet pu­to­a­vat ok­sil­le

ja ää­net peit­ty­vät

sa­teen ko­hi­naan.