Yöl­lä oli al­ka­nut sa­ta­maan lun­ta. Piha kim­mel­si puh­taan­val­koi­se­na lu­mi­hiu­ta­lei­den lei­jail­les­sa maa­han. Tu­van ik­ku­nois­ta lois­ti­vat jou­lu­va­lot.

He­rä­sin aat­to­aa­mu­na ala­ker­ras­ta kan­tau­tu­viin ää­niin. Äi­ti teki vii­mei­siä jou­lu­val­mis­te­lui­ta ja hy­räi­li sa­mal­la tut­tua jou­lu­lau­lua. En malt­ta­nut nous­ta vie­lä, vaan odo­tin, kun­nes kuu­lin äi­din as­ke­leet por­tai­kos­sa hä­nen tul­les­saan aa­mui­sel­le he­rät­te­ly­kier­rok­sel­le.

Olo oli rau­kea läm­pi­män pei­ton al­la kuun­nel­les­sa äi­din lau­lua: ”Jou­lu­aat­to on nyt hert­tai­nen, täh­ti­tai­vas on si­ni­nen. Pirt­ti on jo pes­ty puh­toi­nen, piha val­ko­lu­mi­nen.” Vas­ta lau­lun jäl­keen tun­tui, et­tä on val­mis nou­se­maan sän­gys­tä, niin su­lois­ta oli he­rä­tä jou­lu­aa­muun äi­din lau­lua kuun­nel­len.

Ala­ker­ras­sa lei­jai­li läm­min jou­lu­ruo­kien tuok­su, ja vin­tin or­rel­ta ha­e­tut ma­tot hoh­ti­vat puh­tai­na tu­van lat­ti­al­la. Kuun­te­lin etei­ses­tä kan­tau­tu­vaa kop­set­ta isän tuo­des­sa jou­lu­kuus­ta si­sään. Pian al­koi hyö­ri­nä kuu­sen­ko­ris­te­laa­ti­kon ym­pä­ril­lä, kun tu­tut ko­ris­teet ja kynt­ti­lät ri­pus­tet­tiin pai­koil­leen ra­di­on jou­lu­lau­lu­si­ker­män soin­tu­jen sii­vit­tä­mä­nä. Puo­len­päi­vän ai­kaan sy­dän yh­tyi jou­lu­rau­han sa­no­man ää­rel­le.

Tänä päi­vä­nä­kin tal­lin tuok­su täyt­tää sy­dä­men Sei­men lap­sen syn­ty­mä­juh­lan lä­hes­ty­es­sä. Kuu­sen lat­vas­sa välk­ky­vä täh­ti joh­dat­taa tie­tä pai­men­ten as­ke­lil­le. Jou­lu­e­van­ke­liu­min pää­hen­ki­lö syn­tyi ker­ran Bet­le­he­min tal­lis­sa. Sama jou­lun ih­me tuik­kii tä­nä­kin jou­lu­na tuo­den va­loa pi­me­än kes­kel­le.

Il­ta­päi­vän hä­mär­ty­es­sä sy­ty­tän kynt­ti­län hau­taus­maal­la rak­kait­ten lä­heis­te­ni muis­tok­si. Sa­mal­la ajat­te­len si­nua, joka tänä jou­lu­na sy­ty­tät en­sim­mäi­sen muis­to­kynt­ti­län lä­hei­sel­le­si, olet mur­heel­li­nen ja al­la­päin. Jou­lun sa­no­ma loh­dut­ta­koon si­nua ja joh­dat­ta­koon pai­men­ten as­ke­lil­le.

Jou­lu­yö­nä yli Juu­de­an

kul­ki­vat Joo­sef ja Ma­ria

kun en­ke­lin sa­no­ma täyt­ti maa­il­man.

Kes­kel­lä pi­me­än ja hä­li­nän

he sai­vat yö­si­jan ma­ja­ta­los­ta.

Kaik­ki­al­la oli ai­van hil­jais­ta,

yh­täk­kiä pi­meys ka­to­si

yö muut­tui päi­väk­si

jou­lu­yön pai­me­net

nä­ki­vät Mes­si­aan täh­den,

tai­vaal­li­nen lau­lu täyt­ti tie­noon.

Tä­nään kes­ki­tal­ven pi­mey­des­sä

tai­vaal­la lois­taa yhä jou­lu­yön valo

kii­re on pois­sa, toi­von sa­no­ma kul­kee

sy­dä­mes­tä sy­dä­meen.

Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­ja

käy mei­dän edel­läm­me.

Ma­ria-äi­ti hoi­vaa Sei­men las­ta.

Tal­lin tuok­su vi­he­ri­öi

tai­vaan ilo­sa­no­maa,

va­lai­see huo­neen,

ym­pä­ril­lä en­ke­lit lau­la­vat ylis­tys­tä

maa­il­man Va­pah­ta­jal­le.

Pi­me­än kes­kel­lä le­pat­ta­vat kynt­ti­lät

va­lai­se­vat ka­pe­aa pai­men­pol­kua,

toi­von sa­no­ma läm­mit­tää

kyl­mät sy­dä­met.

Edes­säm­me on vii­toi­tet­tu tie jota

kul­ki­vat ker­ran itä­maan tie­tä­jät.

Yli Juu­de­an vuor­ten

kai­kuu yhä häi­käi­se­vä sana

joka tuli mei­dän kes­kel­lem­me

et­tä meil­lä oli­si rau­ha.