"Hän an­taa en­ke­leil­leen käs­kyn var­jel­la si­nua, mis­sä iki­nä kul­jet, ja he kan­ta­vat si­nua kä­sil­lään, et­tet louk­kaa jal­kaa­si ki­veen" (Ps. 91:11–12).

"Muis­ta ru­koil­la ja käy­dä seu­rois­sa." Kuu­lin nuo sa­nat usein Val­ma-mum­mul­ta ero­tes­sam­me. Ne ovat jää­neet muis­tii­ni py­sy­väs­ti ja nou­se­vat aja­tuk­sii­ni sil­loin täl­löin.

Ih­mi­set ovat ru­koil­leet kaik­ki­na ai­koi­na, se kuu­luu olen­nai­se­na osa­na mo­nen elä­mään. His­to­ri­an saa­tos­sa mo­nen­lais­ten uh­kien al­la, ku­ten so­dan, kul­ku­tau­tien ja hä­dän kes­kel­lä maas­sam­me on ru­koil­tu Ju­ma­lal­ta suo­je­lus­ta ja apua. On tie­dos­tet­tu, et­tä Ju­ma­lan var­je­lus on vah­va tur­va, jo­hon voi luot­taa.

Kuva: Martta Wendelinin kalenterista

En­sim­mäi­nen ih­mi­sen op­pi­ma ru­kous lie­nee il­ta­ru­kous, jon­ka op­pii usein lap­se­na nuk­ku­maan käy­des­sä. Ju­ma­la ke­hot­taa ih­mi­siä ru­koi­le­maan vai­keuk­sien ja huo­lien kes­kel­lä ja luot­ta­maan hä­nen sa­naan­sa.

Ru­koi­le­mi­nen tuli voi­mak­kaas­ti mie­lee­ni hil­jat­tain erään ys­tä­vän kans­sa käy­dyn kes­kus­te­lun poh­jal­ta. Ys­tä­vä oli koh­dan­nut per­hees­sään sai­raut­ta, huo­lia ja uu­pu­mus­ta. Mo­nien huol­ten al­la hän oli kui­ten­kin saa­nut ko­kea myös ih­meel­lis­tä Tai­vaan isän huo­len­pi­toa, jos­ta oli kii­tol­li­nen.

Ru­kouk­ses­sa me voim­me lä­hes­tyä Ju­ma­laa omi­ne tar­pei­nem­me tu­tun ru­kouk­sen sa­noin, tai ru­kous voi ol­la myös va­paa­ta pu­het­ta Ju­ma­lal­le. Voim­me ru­koil­la yk­sin, jon­kun toi­sen kans­sa tai yh­tyä ru­kouk­seen seu­ra­kun­nan kans­sa ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa tai seu­rois­sa.

Ru­kous­ta jon­kun toi­sen puo­les­ta kut­su­taan esi­ru­kouk­sek­si. Täl­lai­sia ru­kouk­sia kuu­lee esi­mer­kik­si Su­vi­seu­rois­sa. Elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa kuul­lut loh­dut­ta­vat sa­nat "minä muis­tan si­nua ru­kouk­ses­sa" tun­tu­vat hy­väl­tä eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun ru­koi­le­mi­nen tun­tuu it­ses­tä yli­voi­mai­sel­ta.

"Ra­kas Tai­vaan Isä, an­nat­han us­kon­voi­maa mi­nul­le ja lä­hei­sil­le­ni, oh­jaa ek­sy­neet oi­ke­al­le tiel­le." Nämä sa­nat ovat nous­seet mo­nen huu­lil­ta ja sy­dä­mes­tä, kun ys­tä­vä tai lä­hei­nen on koh­dan­nut elä­mäs­sään vai­keuk­sia. Ha­lu­am­me ru­koil­la, et­tä Ju­ma­la aut­tai­si vai­keuk­sis­sa ole­vaa ja var­je­li­si oma­koh­tai­ses­sa us­kon­tais­te­lus­sa, kun maa­il­ma ve­tää puo­leen­sa ja us­kon­voi­mat hii­pu­vat.

In­hi­mil­li­ses­ti ih­mi­nen voi ko­kea jos­kus, et­tä kaik­ki kei­not aut­ta­mi­ses­sa ovat lop­pu­neet. Jos­kus voi huo­ma­ta ajat­te­le­van­sa, et­tä Ju­ma­la ei kuu­le mi­nun ru­kous­ta­ni. Huo­lien al­la tu­lee niin fyy­sis­tä kuin hen­gel­lis­tä­kin vä­sy­mis­tä, ja voi­mat­to­muus peit­tää edes­sä ole­van nä­ky­män. Tuol­lai­sel­la het­kel­lä saat­taa kui­ten­kin yht’äk­kiä huo­ma­ta, kuin­ka esi­ru­kouk­set kan­ta­vat ja Ju­ma­lan siu­naus ym­pä­röi. Näin kuu­lin kuu­lin hil­jat­tain lä­hei­sen­sä me­net­tä­neen ko­ke­neen per­heen­sä koh­dal­la.

Ny­kyi­ses­sä epä­var­mas­sa ajas­sa moni ha­lu­aa tur­vau­tua Ju­ma­laan ja ru­koil­la hä­nen var­je­lus­taan. Ne­kin ih­mi­set, joil­la ei yleen­sä ole ta­pa­na ru­koil­la, ovat tänä pe­lon ai­ka­na ris­ti­neet kä­ten­sä ja pyy­tä­neet apua Ju­ma­lal­ta. Tämä ko­et­te­le­mus on Ju­ma­lan sal­li­maa niin kuin kaik­ki muu­kin ih­mis­ten elä­mäs­sä.

Me saam­me lap­sen ta­voin luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ja var­je­luk­seen ja sii­hen, et­tä hei­koin­ta­kin kan­ta­vat mo­net esi­ru­kouk­set. Tai­vaan Isä on lu­van­nut kuul­la ru­kouk­set ja aut­taa ajal­laan. Ko­et­te­le­muk­sis­sa ja huo­lien al­la elä­vän lä­him­mäi­sen taak­kaa kan­nat­taa ja­kaa: ”Kan­ta­kaa tois­ten­ne kuor­mia, ja niin te täy­tät­te Kris­tuk­sen lain” (Gal. 6:2).