Nuo­rem­pa­na haa­vei­lin omas­ta per­hees­tä seu­ra­tes­sa­ni si­sa­rus­te­ni per­hei­den ja hei­dän las­ten­sa elä­mää lä­hie­täi­syy­del­tä. Tai­vaan Isän suun­ni­tel­mat mi­nua var­ten oli­vat kui­ten­kin toi­sen­lai­sia.

Elä­mä jat­kui, ja tuo haa­ve näyt­ti yhä kau­kai­sem­mal­ta mitä enem­män ikää kart­tui. Vaih­doim­me aja­tuk­sia tois­ten sa­man­lai­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vien kans­sa. Niin it­sel­le kuin mo­nil­le ys­tä­vil­le­ni­kin eri­tyi­ses­ti äi­tien­päi­vä­juh­la toi ki­pe­än tun­teen lap­set­to­muu­des­ta, kun näki ym­pä­ril­lä ole­vien per­hei­den ilon ja on­nen.

Olin jo yli 40:n ikäi­nen, kun koh­ta­sin tu­le­van puo­li­so­ni ja muu­tin uu­del­le paik­ka­kun­nal­le. Avi­o­lii­ton alus­ta as­ti oli sel­vää, et­tem­me sai­si omia lap­sia. Sii­tä huo­li­mat­ta olem­me jou­tu­neet kä­sit­te­le­mään lap­set­to­muut­ta ja sen tuo­maa pet­ty­mys­tä. Myös oman pai­kan löy­ty­mi­nen uu­den paik­ka­kun­nan us­ko­nys­tä­vien jou­kos­ta ja ta­sa­ver­tai­suu­den ko­ke­mi­nen suur­ten per­hei­den kes­kel­lä tun­tui aluk­si vai­ke­al­ta.

Kai­kes­sa on saa­nut kui­ten­kin luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon ja vii­sau­teen. Olem­me ai­nut­ker­tai­sia ja ar­vok­kai­ta juu­ri sel­lai­si­na kuin tai­vaan isä mei­dät on luo­nut ja min­kä­lai­sen elä­män hän meil­le an­ta­nut.

Niin yk­sin elä­es­sä kuin avi­o­lii­ton al­ku­vai­heis­ta läh­tien si­sa­rus­ten lap­set ja kum­mi­lap­set ovat ol­leet tär­kei­tä sekä mi­nul­le et­tä puo­li­sol­le­ni. Olem­me teh­neet yh­tei­siä mat­ko­ja si­sa­rus­te­ni las­ten ja ny­kyi­sin myös hei­dän las­ten­las­ten­sa kans­sa. Mo­net heis­tä ovat ol­leet meil­lä lo­mien ai­ka­na. Olem­me saa­neet ja­kaa rak­kaut­ta ja vä­lit­tä­mis­tä, mut­ta olem­me vas­ta­vuo­roi­ses­ti saa­neet ko­kea sitä run­sain mää­rin myös it­se.

Vä­hi­tel­len aloim­me mie­he­ni kans­sa miet­tiä aja­tus­ta si­jais­van­hem­muu­des­ta. Huo­ma­sin seu­raa­va­ni esi­mer­kik­si su­vi­seu­rois­sa mui­ta tun­te­mi­a­ni per­hei­tä, joil­la oli si­jais­lap­sia, ja asia al­koi kiin­nos­ta­maan enem­män. Erään ker­ran et­sin työ­pai­kal­la­ni jo­tain pu­he­lin­nu­me­roa ja se­la­sin kau­pun­gin yh­teys­tie­to­ja. Kat­see­ni osui ot­sik­koon ”Kau­pun­ki et­sii si­jais­per­hei­tä, ryh­tyi­sit­kö si­jais­van­hem­mak­si”.

Tuo ot­sik­ko jäi mie­lee­ni pit­käk­si ai­kaa, kun­nes vii­mein luin asi­as­ta li­sää ja lai­toin säh­kö­pos­ti­vies­tin per­he­hoi­don so­si­aa­li­työn­te­ki­jäl­le. Jon­kin ajan ku­lut­tua sain vas­tauk­sen vies­tii­ni, jos­sa hän ke­hot­ti il­moit­tau­tu­maan sa­ma­na syk­sy­nä al­ka­val­le adop­tio- ja si­jais­van­hem­muu­den val­men­nus­kurs­sil­le.

Ko­to­na kes­kus­te­lim­me puo­li­so­ni kans­sa asi­as­ta mo­nen­lai­sin aja­tuk­sin. Vä­lil­lä tun­tui, et­tä olem­me ot­ta­mas­sa as­ke­leen koh­ti suur­ta tun­te­ma­ton­ta, em­me­kä osan­neet päät­tää mitä te­ki­sim­me. Val­men­nus­päi­vän koit­ta­es­sa is­tuim­me kui­ten­kin ison pöy­dän ää­rel­lä mui­den sa­man­lai­sis­sa tun­te­muk­sis­sa ole­vien ih­mis­ten kans­sa.

Val­men­nuk­ses­sa kä­vim­me läpi omaa elä­män­his­to­ri­aam­me, pa­ri­suh­det­tam­me sekä val­miuk­si­am­me mah­dol­li­se­na si­jais­van­hem­pa­na tai tu­ki­per­hee­nä toi­mi­mi­seen. Val­men­nus­jak­son ai­ka­na ja sen päät­ty­es­sä ar­vi­oi­tiin per­he­hoi­don työn­te­ki­jöi­den kans­sa omaa kä­si­tys­tä si­jais­van­hem­muu­des­ta omas­ta ja lap­sen nä­kö­kul­mas­ta. Eri vai­hei­den ja sel­vit­te­ly­jen jäl­keen saim­me kuul­la, et­tä mei­dät oli hy­väk­syt­ty si­jais­van­hem­mik­si.

Muu­ta­mien viik­ko­jen ku­lut­tua val­men­nuk­sen päät­ty­mi­ses­tä saim­me so­si­aa­li­työn­te­ki­jäl­tä pu­he­lun tu­ki­per­he­tar­pees­ta. Ko­koon­nuim­me ko­dis­sam­me per­he­hoi­don työn­te­ki­jöi­den sekä leik­ki-ikäi­sen lap­sen ja hä­nen äi­tin­sä kans­sa. Lap­si kul­ki huo­neet ym­pä­riin­sä ja teki heti tut­ta­vuut­ta. Ta­paa­mi­sen jäl­keen aloi­tim­me hei­dän tu­ki­per­hee­nään ja jat­kam­me teh­tä­väs­sä edel­leen nyt jo mur­ro­si­kään eh­ti­neen kans­sa.

Joi­den­kin kuu­kau­sien pääs­tä tu­ki­per­heek­si ryh­ty­mi­ses­tä saim­me uu­den pu­he­lun per­he­hoi­don­työn­te­ki­jäl­tä. Hän ky­syi, al­kai­sim­me­ko si­jais­van­hem­mik­si per­he­hoi­toa tar­vit­se­val­le mur­ro­si­käi­sel­le. Muu­ta­mien neu­vot­te­lui­den ja ta­paa­mis­ten jäl­keen jäim­me miet­ti­mään tätä. Jos­sain vai­hees­sa erääs­sä pu­he­lus­sa kuu­lin lä­hei­sel­tä­ni sa­nat: ”Olet­te­ko nyt ihan jär­jis­sän­ne ja miet­ti­kää nyt vie­lä”.

Mie­tin­tä­jak­so jat­kui­kin ke­vää­seen as­ti, kun­nes aloim­me si­sus­taa huo­net­ta nuo­rel­le ja hän aset­tui asu­maan mei­dän luok­sem­me. Nyt tämä nuo­ri on jo it­se­näis­ty­nyt ja muut­ta­nut omaan asun­toon­sa. Olem­me edel­leen hä­nen elä­mäs­sään mu­ka­na, ta­paam­me ja pi­däm­me yh­teyt­tä hä­nen kans­saan.

Olem­me avan­neet ko­tim­me oven myös tu­ki­per­he­si­sa­ruk­sil­le ja eri­pi­tui­sia si­joi­tuk­sia tar­vit­se­vil­le lap­sil­le. Täl­lä het­kel­lä olem­me niin sa­not­tu ly­hy­tai­kai­nen si­joi­tus­per­he, jol­loin lap­si ote­taan vas­taan mel­ko ly­hy­el­lä va­roi­tu­sa­jal­la ja si­joi­tus päät­tyy yleen­sä muu­ta­man päi­vän tai kuu­kau­sien jäl­keen. Li­säk­si noin ker­ran kuu­kau­des­sa saam­me yö­ky­lään luok­sem­me myös lap­sen, jota olem­me hoi­ta­neet jo sil­loin, kun hän oli vau­va.

Si­jais­van­hem­pa­na olem­me kuul­leet usein kom­men­tin ”teet­te ar­vo­kas­ta työ­tä”. Olem­me tun­te­neet teh­tä­väs­sä sekä suu­ren vas­tuun, ilon ja on­nen­het­kiä kuin epä­on­nis­tu­mi­sen­kin het­kiä. Olem­me saa­neet kur­kis­taa kou­lu­lai­sen ar­keen, is­tua eri­lai­sis­sa pa­la­ve­reis­sa ja tu­tus­tua lap­sen bi­o­lo­gi­siin van­hem­piin ja lä­hei­siin. Ly­hy­tai­kai­se­na si­jais­per­hee­nä olem­me saa­neet hoi­taa vau­vaa, ope­tel­la yö­syöt­tö­jä ja vai­pan­vaih­toa.

Opis­ton si­jais­van­hem­pien kurs­seil­ta olem­me saa­neet vas­tauk­sia mo­niin ky­sy­myk­siin sekä ver­tais­tu­kea ja neu­vo­ja. Us­ko­vais­ten si­jais­per­hei­den tuki sa­moin kuin per­he­työ­noh­jaa­jan tuki on ol­lut kor­vaa­ma­ton­ta tä­män työn vai­keim­mis­sa ti­lan­teis­sa. Avi­o­liit­toa sol­mies­sa­ni en oli­si osan­nut ku­vi­tel­la it­sel­le­ni kas­vat­ta­jan teh­tä­vää, kun sei­soin alt­ta­ril­la tu­le­van puo­li­so­ni vie­rel­lä. Voin­kin sik­si hy­vin yh­tyä sa­noi­hin ”Ju­ma­lan työt ovat ih­meel­li­set”.

En saa­nut

pu­kea yl­le­ni äi­tiys­mek­koa

kou­lu­lai­sen ku­vaa kir­ja­hyl­lyyn,

leik­kiä lap­sen­lap­se­ni kans­sa

mut­ta mi­nua ym­pä­röi

äi­din rak­kaus

joka opet­ti

kan­ta­maan ja hoi­vaa­maan

kä­si­var­sil­la­ni las­ta

joka ohi­kii­tä­vän ajan

oli luo­na­ni

nä­ke­mään lap­sen ilon

tal­lin ja sei­men

luot­ta­maan ja ra­kas­ta­maan

niin kuin äi­dit

joi­den sy­lis­sä sä­tei­lee

lap­sen­sil­mien valo.