Kat­son au­ton ik­ku­nas­ta kum­pui­le­vaa, re­he­vää maas­toa, met­sää ja pel­to­au­kei­ta. Kau­niit mai­se­mat tien mo­lem­min puo­lin ilah­dut­ta­vat. Ajel­les­sam­me lo­ma­reis­sul­ta ko­tiin­päin py­säh­dym­me tien vie­rel­le ku­vaa­maan jy­ke­vä­nä sei­so­vaa koi­vik­koa. Val­koi­set run­got hoh­ta­vat vih­re­ää met­sää vas­ten. Au­rin­ko pil­kot­taa pui­den vä­lis­tä ja met­sä syk­kii kes­ki­ke­sän elä­mää.

Vaula Eskeli

Mie­lee­ni nou­see toi­sen­lai­nen kuva eri­lai­ses­ta ke­vääs­tä ja ke­sän alus­ta. Muis­tan su­vi­seu­ra­per­jan­tai­na lä­hei­sen hau­dal­le las­ket­tu­jen kuk­kien vä­rit, kai­puun ja ikä­vän. Ajat­te­len lä­hei­se­ni ku­vaa ja hä­nel­le tär­kei­tä esi­nei­tä muis­to­pöy­däl­lä hau­ta­jai­sis­sa. Ne tuo­vat mie­leen muis­to­ja ja loh­du­tuk­sen sa­no­ja.

Hau­ta­jais­ten jäl­keen olo oli py­säh­ty­nyt. Aja­tus mat­kal­le läh­te­mi­ses­tä tun­tui aluk­si yli­voi­mai­sel­ta.

Sei­son vaa­ran la­el­la, kat­son tai­vaan­ran­taa ja al­haal­la siin­tä­vää jär­veä. Mie­leen hii­pii aja­tus ka­to­a­vai­suu­des­ta, mei­dän päi­viem­me mää­rä on Ju­ma­lan tie­dos­sa. Sy­dä­meen aset­tuu vuo­roin epä­var­muus ja vuo­roin luot­ta­mus Tai­vaan isän joh­da­tuk­seen. ”Kun minä kat­se­len tai­vas­ta, si­nun kät­te­si työ­tä, kuu­ta ja täh­tiä, jot­ka olet aset­ta­nut pai­koil­leen, mikä on­kaan ih­mi­nen! Kui­ten­kin sinä hän­tä muis­tat.” (Ps. 8:3–4.)

Vaula Eskeli

Näen po­lul­la vas­taan­tu­li­joi­ta, koh­taan lem­pei­tä kat­sei­ta. Py­säh­dyn seu­raa­maan lin­tu­ja si­nis­tä tai­vas­ta vas­ten. Hais­tan po­lun var­rel­la mus­ti­kan­var­pu­jen ja kuus­ten tuok­sun. Pelk­kä met­sän tuok­su tuo tun­teen va­pau­des­ta. Tai­vas tum­me­nee vä­lil­lä, sa­de­pi­sa­rat kos­tut­ta­vat po­lun pin­taa, mut­ta het­ken pääs­tä au­rin­ko pil­kis­tää taas pil­ven ra­os­ta.

Luon­nos­sa vie­tet­ty ai­ka ei ole kos­kaan huk­kaan hei­tet­tyä ai­kaa. Kuu­mat hel­le­ke­lit jäi­vät ke­sä­kuul­le, mut­ta sen­kin jäl­keen olem­me saa­neet naut­tia läm­pi­mis­tä päi­vis­tä. Luon­to tar­jo­aa mah­dol­li­suu­den py­säh­tyä, naut­tia hil­jai­suu­des­ta sekä ol­la läs­nä täs­sä het­kes­sä – juu­ri nyt.

Is­tun ve­nees­sä, jär­ven pin­ta vä­rei­lee. Au­rin­ko sä­deh­tii ai­ro­jen ve­dois­sa. Mie­li rau­hoit­tuu ve­den ää­nis­tä.

Ko­ti­mat­kaa teem­me kii­reet­tö­mäs­ti py­säh­ty­en vä­lil­lä kat­se­le­maan ke­säi­siä mai­se­mia ja ko­mei­ta Itä-Suo­men kirk­ko­ra­ken­nuk­sia. Vä­lil­lä nau­tim­me kah­vit ke­sä­kah­vi­lan pi­hal­la.

Ko­tiin tul­les­sa mie­tin blo­gi­ai­hei­ta, etu­kä­teen olin aja­tel­lut kir­joit­taa muis­to­ja lap­suu­den kuu­mis­ta päi­vis­tä hei­nä­pel­lol­la. Aja­tuk­set ris­tei­le­vät kui­ten­kin al­ku­ke­sän päi­viin, kir­joi­tus tau­ko­aa.

Kun pa­laam­me lo­ma­reis­sul­ta ko­tiin, olo on le­vän­nyt. Tyy­ty­väi­se­nä to­te­an, et­tä oli­pa hyvä kun tuli läh­det­tyä.

Mat­kan jäl­kei­se­nä aa­mu­na avaan he­rä­tes­sä­ni Ke­sä­seu­ra­ra­di­on. Kuun­te­len lau­lua Mun ko­ti­ni tai­vaas­sa iha­na on ja yh­dyn mie­les­sä­ni sen sa­noi­hin. Ajat­te­len, kuin­ka loh­dul­lis­ta on luot­taa Tai­vaan isän huo­len­pi­toon sil­loin­kin, kun pil­vet tun­tu­vat peit­tä­vän vii­mei­sen­kin au­rin­gon sä­teen kul­ki­jan tiel­tä.

Tal­le­tan ke­sän

kirk­kaat vä­rit

sy­väl­le si­sim­pään

har­mai­den päi­vien pei­tok­si

kir­joi­tan muis­tiin

kaik­ki ke­sän maut ja tuok­sut,

au­rin­gon läm­mön ihol­la

kuun­te­len ää­niä po­lul­la,

hil­jai­nen kuis­kaus

kos­ket­taa ot­saa,

päi­vien ki­mal­lus

hy­väi­lee val­kei­ta run­ko­ja

joil­la lau­lu­jen kai­ku.