Ih­mi­se­lä­mäs­sä on mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Nii­hin liit­tyy rie­mua, tu­le­vai­suu­den odo­tus­ta, mut­ta mo­nes­ti myös tus­kaa, ki­pua ja kai­paus­ta.

"Jip­pii! Ei­pä tar­vit­se enää syk­syl­lä tul­la tä­hän kou­luun", saat­taa nuo­ri rie­mui­ta ke­vät­juh­la­päi­vä­nä pe­rus­kou­lun pää­tet­ty­ään tai val­mis­tut­tu­aan am­mat­tiin.

Van­hem­mat neu­vo­vat hai­kein mie­lin las­taan vie­lä vii­mei­si­nä il­toi­na en­nen hä­nen hää­päi­vään­sä.

Sa­no­taan mo­nes­ti, et­tä työ on val­mis vii­meis­tä si­laus­ta myö­ten. Neu­lo­ja päät­te­lee työn­sä vii­mei­set lan­gat, ta­lon­ra­ken­ta­ja maa­laa vii­mei­sen por­taan. Lap­si on piir­tä­nyt ja kir­joit­ta­nut on­nit­te­lu­kor­tin. Vii­mei­sek­si hän pyö­rit­tää vä­ri­ky­näl­lä pis­teen ja kat­soo yl­pe­ä­nä. Se on nyt val­mis.

Eva­kok­si läh­te­vä kat­soi ko­ti­aan ja ko­ti­seu­tu­aan ja tie­si nä­ke­vän­sä sen vii­mei­sen ker­ran.

Muis­tan omas­sa elä­mäs­sä­ni mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Oma­na vii­mei­se­nä työ­päi­vä­nä­ni en­nen eläk­keel­le jään­tiä oli ruo­ka­na ra­kas­ta­maa­ni rans­ka­lais­ta ka­laa. Taus­ta­mu­siik­ki­na tut­tua kou­lun ko­li­naa ja rai­ku­via huu­dah­duk­sia kau­em­paa. Mie­le­ni oli kii­tol­li­nen men­neis­tä vuo­sis­ta ja al­ka­vas­ta va­pau­des­ta.

Kaik­kien vii­meis­ten ker­to­jen jäl­keen elä­mä muut­tuu. Jo­tain uut­ta tu­lee ti­lal­le.

Äi­tim­me tie­si sai­rau­ten­sa ole­van sel­lai­ses­sa vai­hees­sa, et­tä elin­päi­viä oli vä­hän. Hän ha­lu­si vie­lä käy­dä Poh­jois-Kar­ja­las­sa hy­väs­te­le­mäs­sä tu­tut seu­dut, sis­kon­sa ja vel­jen­sä. Sis­ko­ni kans­sa läh­dim­me hän­tä ka­yt­tä­mään. Se oli pu­hut­te­le­va mat­ka. Em­me aa­vis­ta­neet, et­tä ko­tiin­pa­luum­me jäl­kei­se­nä päi­vä­nä isäm­me elä­mä päät­tyy yl­lät­tä­en.

Pian tuon jäl­keen kä­vim­me ys­tä­vä­per­hees­sä, jon­ka äi­ti huo­kai­li ikä­vään­sä, kun van­hin ty­tär oli läh­te­nyt käy­mään Ame­ri­kas­sa. Sii­hen ai­kaan ei sel­lai­nen mat­kus­ta­mi­nen ol­lut vie­lä yleis­tä. "En­tä jos sat­tuu jo­ta­kin, ja tyt­tö on niin kau­ka­na, suu­ren me­ren ta­ka­na!" "Tu­lee mies me­ren­ta­kai­nen­kin, vaan ei tur­pe­hen alai­nen", muis­tan äi­ti­ni sa­no­neen. Se oli loh­dun sana, joka tuli sy­väs­tä ko­ke­muk­ses­ta.

Äi­din voi­mat vä­he­ni­vät. Jou­lu­kui­se­na päi­vä­nä käy­tin sis­ko­ni kans­sa hä­net suih­kus­sa. Hän is­tui suih­ku­tuo­lis­sa ja sa­noi mi­nul­le: "Tämä on nyt vii­mei­nen ker­ta. Seu­raa­van ker­ran mi­nut pes­tään toi­sel­la ta­val­la."

Pe­sin ja ras­va­sin äi­din, leik­ka­sin kyn­net. Sit­ten äi­ti ha­lu­si vie­lä kier­tää tuo­lis­sa is­tu­en kaik­ki huo­neet, hy­väs­tel­lä ja vä­hän muis­tel­la­kin. Olo­huo­nees­sa hän kat­sah­ti pöy­tään ja sa­noi: "Teil­lä on koh­ta pal­jon val­koi­sia kuk­kia."

Vaik­ka kai­paus polt­ti sil­mi­ä­ni, äi­din luot­ta­vai­suus teki päi­väs­tä va­loi­san.

Ei ku­lu­nut mon­ta­kaan päi­vää, kun äi­din elä­män­lan­ka kat­ke­si. Pöy­däl­lä oli pal­jon val­kei­ta kuk­kia.

Olen jos­kus miet­ti­nyt, mil­tä ih­mi­ses­tä tun­tuu, kun hä­nel­le sa­no­taan eli­nai­kaa ole­van vä­hän. Kuu­kau­sia, viik­ko­ja, jopa vain päi­vis­sä las­ket­tu­na. Olen sii­tä kes­kus­tel­lut­kin jon­kun kans­sa. Moni toi­voo läh­te­vän­sä ”saap­paat ja­las­sa”, ku­ten sa­non­ta kuu­luu. Kui­ten­kin moni lä­hei­sen­sä me­net­tä­nyt to­te­aa hy­väk­si sen, et­tä on saa­nut to­tu­tel­la lä­hei­sen­sä elä­män päät­ty­mi­seen. On saa­tu yh­des­sä val­mis­tau­tua, pu­hua tar­peel­li­sia asi­oi­ta. Lii­an moni huo­maa, et­tä on jää­nyt pal­jon tär­ke­ää ker­to­mat­ta, jopa ki­pei­tä asi­oi­ta so­pi­mat­ta.

Kun olen saa­nut lä­hei­sen tai tut­ta­van kuo­lin­sa­no­man, on mie­lee­ni tul­lut mo­nia yh­des­sä ko­et­tu­ja ta­pah­tu­mia. Usein muis­tan sen, mil­lai­nen oli vii­mei­nen ta­paa­mi­sem­me. Näen hä­net mie­les­sä­ni, kuu­len hä­nen ää­nen­sä. Jos­kus on käy­nyt niin, et­tä olem­me so­pi­neet ta­paa­mi­ses­ta, jota olen odot­ta­nut. Kuo­le­ma on niin ar­vaa­ma­ton ja kut­su­ma­ton vie­ras, et­tä se on tul­lut vä­liin.

Olen tun­te­nut äi­te­jä, jot­ka ha­lu­a­vat sai­rau­den riu­dut­ta­es­sa roh­kais­ta lap­si­aan tu­le­viin päi­viin. Oli halu elää ne vii­mei­set ajat si­ten, et­tei muis­toi­hin jää vain tus­kai­nen ja va­lit­ta­va äi­ti.

Oli­si­ko hyvä, jos voi­mia on, elää vii­mei­siä päi­viä jo­tain ra­kas­ta puu­has­tel­len? Ha­lu­ai­sin käy­dä luon­nos­sa rak­kais­sa pai­kois­sa, kat­sel­la ve­den väl­ket­tä, kuk­ka­ke­toa, met­sää tai yö­tai­vas­ta lu­mi­sen mai­se­man kat­to­na. Ha­lu­ai­sin ta­va­ta lä­hei­sim­piä rak­kai­ta­ni. Jos­pa oli­si vie­lä ti­lai­suus sa­noa se, mikä on tär­kein­tä, se, mis­tä ha­lu­an kiit­tää.

Saam­me­han elää täyt­tä elä­mää lop­puun as­ti. Muis­tan Mart­ti Lut­he­rin sa­nat: ”Jos tie­täi­sin, et­tä huo­men­na kuo­len, is­tut­tai­sin sil­ti tä­nään ome­na­puun.”

En­nen kaik­kea ha­lu­ai­sin muis­tut­taa sii­tä tär­keim­mäs­tä, joka kan­taa vii­mei­ses­tä het­kes­tä tur­val­li­ses­ti ikui­suu­teen.

Vaik­ka elä­mäs­tä läh­ti­jän ym­pä­ril­lä oli­si kuin­ka mon­ta saat­ta­jaa, sii­hen vii­mei­seen het­keen on as­tut­ta­va ai­van yk­sin. Tar­vi­taan vain sy­dä­men us­ko.