– Olet­pa ihan äi­ti­si nä­köi­nen. Kuin Au­ne-täti oli­si tul­lut, to­te­si serk­ku­ni jäl­leen, kun vie­rai­lim­me hei­dän per­hees­sään.

Niin­hän se on. Kun kat­son nuo­ruu­den­ku­vi­a­ni ja äi­din rip­pi­ku­vaa, huo­maan sa­mat pos­ki­päät ja koko kas­vot ja il­meen. Niin säi­ly­vät su­vun piir­teet. Mie­tin, mil­lai­nen äi­ti oli mi­nun tä­män­het­ki­ses­sä iäs­sä­ni. äi­ti oli jo sai­ras­tu­nut vii­mei­seen sai­rau­teen­sa, joka sit­ten muu­ta­mas­sa vuo­des­sa vei hä­net hau­taan. Oli­ko äi­ti iäk­kääm­män, ar­vok­kaam­man nä­köi­nen kuin minä? Hä­nel­lä oli mon­ta las­ta ja lap­sen­lap­si­a­kin enem­män kuin lap­sia. Kyl­lä se iso­van­hem­muus nä­kyy ih­mi­ses­sä. äi­ti oli läh­te­nyt evak­ko­tai­pa­leel­le Vii­pu­ris­ta tal­vi­so­dan sy­tyt­tyä. Hän oli kä­te­vä kä­sis­tään ja pal­ve­le­vai­nen, mie­lel­tään hy­vin nuo­re­kas ja elä­mään po­si­tii­vi­ses­ti suh­tau­tu­va. Isä kuo­li muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­kai­sem­min kuin äi­ti.

äitienpäiväaamuna oli monesti tapana käydä retkellä. Nyt Iida-mummo oli vieraanamme. Läheisellä Kettukalliolla äiti levitti kukkaliinan ison kiven peitoksi, kahvipöydän katteeksi. Siinä myös kuvattiin kolme sukupolvea.

äi­din äi­ti, Ii­da-mum­mo, oli jää­nyt les­kek­si 37-vuo­ti­aa­na seit­se­män lap­sen kans­sa. Per­he jou­tui pian luo­pu­maan ko­ti­mö­kis­tään. Mi­nun iäs­sä­ni mum­mo asui poi­kan­sa per­heen vint­ti­ka­ma­ris­sa. Mum­mol­la oli näp­pä­rät sor­met pii­ra­koi­ta ry­pyt­tä­mään. Ka­ma­ris­sa ku­kois­ti­vat pe­la­kuut ja ve­ren­pi­sa­rat. Ii­da-mum­mos­ta muis­tan tuik­ki­vat sil­mät. Hän­kään ei elä­nyt ko­vin van­hak­si, hän sai nuk­kua pois 76-vuo­ti­aa­na.

Ii­da-mum­mon äi­ti Stina Ma­ria Si­mon­ty­tär asui mi­nun ikäi­se­nä­ni tyt­tä­ren­sä Ma­ria Lo­vii­san kans­sa pie­nes­sä mö­kis­sä. Mö­kis­sä oli yk­si huo­ne, jos­ta ovi avau­tui sian kar­si­naan. Elä­mä oli to­del­la vaa­ti­ma­ton­ta. Stina Ma­ria neu­loi ah­ke­raan, mut­ta näkö oli hy­vin huo­no. Ty­tär aut­toi poi­mi­maan pu­don­nei­ta sil­mu­koi­ta su­kan­var­res­ta.

Isomummo Stina Mariaa en koskaan tavannut, en myöskään äidin toista mummoa Josefiinaa. Heistä kertovat muutamat kuvat ja jo poismenneiden kertomukset.

Sis­ko­ni kans­sa olim­me mo­nes­ti et­si­neet tuo­ta iso­mum­mon mök­kiä, Sys­män mum­mon mök­kiä, niin kuin oli ta­pa­na sa­noa. Jat­ko­so­dan ai­kaan sis­ko­ni ja vel­je­ni oli­vat äi­din kans­sa käy­neet siel­lä vie­rail­les­saan Ii­da-mum­mon luo­na. Lo­pul­ta vuo­sien et­si­mi­sen jäl­keen serk­ku­po­jan kans­sa pää­dyim­me met­sit­ty­neel­le pik­ku kum­pa­reel­le, jos­ta nä­kyi jär­vi. Pen­sai­kon suo­jaa kah­lat­tu­am­me ja ke­pil­lä ko­pu­tel­tu­am­me löy­sim­me mö­kin nurk­ka­ki­ven ja por­taan­ta­pais­ta lius­ket­ta. Jär­vi on nyt huo­mat­ta­vas­ti kau­em­pa­na kuin se on iso­mum­mon elä­es­sä ol­lut.

Toi­nen mum­mo­ni, isän äi­ti Lee­na-mum­mo, asui ko­to­na­ni mi­nun iäs­sä­ni. Hän oli hy­vin hoik­ka ja ka­pe­a­pos­ki­nen, hä­nes­tä puut­tui Ii­da-mum­mon pyö­reys. Lee­na-mum­mo­kin oli ko­ke­nut evak­koon läh­dön. Mel­kein ai­na hui­vi peit­ti val­ke­at hiuk­set, es­su oli edes­sä. Mum­mol­la oli keit­ti­ön nurk­ka­ko­me­ros­sa oma suo­la­purk­ki, jos­ta hän ri­pot­te­li suo­laa kah­vi­kup­piin­sa. Jos­kus mum­mo keit­ti oman kah­vin pie­nel­lä pan­nul­la. Lee­na-mum­mo ra­kas­ti sau­no­mis­ta.

Syntymäni aikaan kotimme oli Jyväskylässä Taulumäen rinteessä. Kuvassa vasemmalta Leena-mummo, juhannusvieraana Veikko-eno, äiti, minä, isä ja edessä Helvi-sisko.

On ai­ka mu­ka­va miet­tiä, mil­lais­ta on ku­na­kin ai­ka­na ol­lut tie­ty­ni­käis­ten ih­mis­ten elä­mä. Pe­ri­mäs­sä­ni asuu hip­pu­nen kaik­kia näi­tä muis­te­le­mi­a­ni nais­hen­ki­löi­tä ja hei­dän elä­mään­sä. On hyvä jos­kus py­säh­tyä ajat­te­le­maan men­nei­tä su­ku­pol­via, voi näh­dä elä­mäs­tä jo­tain uut­ta ja op­pia ym­mär­tä­mään. Näi­tä miet­ties­sä­ni huo­maan myös sen to­si­a­si­an, et­tä elä­mä­ni on kal­lis­tu­mas­sa lop­pu­aan koh­ti.

Ja mie­tin si­tä­kin, mitä mi­nus­ta tul­laan muis­ta­maan, vaik­ka mi­nua ei siir­ry­kään ke­nen­kään pe­ri­mäs­sä tu­le­viin su­ku­pol­viin. Se, kuin­ka pal­jon nii­tä elin­päi­viä mi­nul­la vie­lä on ja mil­lai­sia ne ovat, on on­nek­si mi­nul­ta sa­lat­tu. Saan ihan va­paas­ti suun­ni­tel­la tu­le­via päi­viä ja voi­mie­ni mu­kaan to­teut­taa – luot­taa Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen.

Jos­kus kuu­lee sa­not­ta­van ”minä jo sii­nä iäs­sä tein sitä tai tuo­ta” tai ”ei mi­nun ai­ka­na­ni tuo­ni­käi­set...”. Mut­ta en­tä jos ihan oi­ke­as­ti muis­te­li­si lap­sel­le tai nuo­rel­le, mil­lais­ta oli en­nen elä­mä jos­sain tie­tys­sä iäs­sä? Olen kuul­lut myös sa­not­ta­van, et­tei nuo­ria kiin­nos­ta men­neen su­ku­pol­ven elä­mä. Minä en kyl­lä ole sitä huo­man­nut lä­hei­sis­sä­ni. Pa­rem­min­kin olen ko­ke­nut, et­tä lap­set ai­van kai­paa­vat ker­to­muk­sia ele­tys­tä to­sie­lä­mäs­tä.

Yli­op­pi­laak­si tul­tu­a­ni läh­tö opis­ke­le­maan Ou­luun oli elä­mäs­sä­ni suu­ri as­kel. Yk­si pie­ni yk­si­tyis­koh­ta ny­ky­päi­vään ver­rat­tu­na oli pu­he­lin. En­sim­mäi­sen vint­ti­ka­ma­ris­sa ol­leen asun­to­ni isän­tä­vä­el­lä ala­ker­ras­sa oli pu­he­lin. Ei tain­nut ol­la niin suur­ta tar­vet­ta, et­tä oli­sin sil­lä soit­ta­nut. Hal­li­tus­ka­dul­la Ou­lus­sa oli pos­ti- ja len­nä­tin­kont­to­ri. Kun oli tär­keä asia, jos­ta piti soit­taa ko­tiin, me­nin kont­to­riin. Ylä­ker­ran toi­mis­to­luu­kul­ta ti­la­sin pu­he­lun ja is­tuin odot­ta­maan. Jon­kin ajan ku­lut­tua mi­nul­le il­moi­tet­tiin, mi­hin kop­piin pu­he­lu oli tul­lut. Sit­ten sin­ne ri­va­kas­ti – ja vain tär­ke­ät asi­at pu­hut­tiin. Muut kir­joi­tet­tiin kir­jees­sä.

äitimme syleilee pienintä tyttärentytärtä Aune-Maaritia isän hautajaisten jälkeen.

Ei­kä sii­tä ajas­ta ole enem­pää kuin rei­lut 50 vuot­ta! Nyt tek­niik­ka pal­ve­lee ja hel­pot­taa elä­mää mo­nin ta­voin, mut­ta se myös häi­rit­see. Oli­si hyvä, et­tä se py­syi­si pal­ve­li­ja­na, ei­kä sii­tä tu­li­si isän­tää.

En­tä mikä oli sa­man­lais­ta omas­sa nuo­ruu­des­sa­ni ja tä­män päi­vän nuo­ril­la? Nuo­ruu­den haa­veet ja toi­veet, epä­var­muus ja vaih­tu­vat tun­teet. Kui­ten­kin sama luot­ta­mus tu­le­vai­suu­teen.

Yhä kuu­len voi­mal­li­sen lau­lun, kun kuun­te­len Ou­lun rau­ha­nyh­dis­tyk­sen net­ti­seu­ro­ja – ai­van kuin mi­nun nuo­ruu­des­sa­ni. Sitä on iha­na kuun­nel­la.