Muis­to­jen pel­to­maa, vai oli­si­ko suo­jai­sa met­sä tai ve­den ran­ta, on val­ta­va omai­suus. Tuo rik­kaus on tul­lut eri­tyi­sen lä­hel­le nyt, kun olen ikä­ni vuok­si ko­ro­na­ka­ran­tee­nis­sa, en­kä näe lä­hei­si­ä­ni kas­vo­tus­ten, saa­ti voi tun­tea kos­ke­tus­ta. Muis­tot vi­lis­tä­vät vilk­kai­na aja­tuk­sis­sa­ni.

Olim­me si­sa­rus­te­ni ja hei­dän per­hei­den­sä kans­sa mö­kil­lä Poh­jois-Sa­vos­sa vuon­na 2004. Mi­nul­la on vie­ras­kir­jan vä­lis­sä ilo­na­ni pa­pe­ri­nip­pu, joka on tär­keä muis­to tuos­ta mök­kei­lys­tä. Lai­toin sil­loin mö­kin pöy­däl­le tuon pa­pe­ri­ni­pun, jo­hon olin kir­joit­ta­nut ot­sik­ko­ja mök­ki­lo­man ilo­nai­heis­ta. Jo­kai­nen sai kir­joit­taa pa­pe­rei­hin aja­tuk­si­aan sil­loin, kun sil­tä tun­tui, ja kir­ju­ri­a­kin sai tar­vit­ta­es­sa käyt­tää.

Noi­ta pa­pe­rei­ta on nyt haus­ka lu­kea. Poi­min siel­tä joi­ta­kin ilo­ja, vain pie­ni osa niis­tä mah­tuu tä­hän. Iloa tuot­ti hel­lä aa­mu­he­rä­tys: ta­pu­tus pos­kel­le. Sy­ree­nin tuok­su ran­nas­sa, sau­nan ja vas­tan tuok­su, näl­käis­tä hi­ve­li kei­te­tyn pe­ru­nan tuok­su­kin.

Ja en­täs sit­ten kun pää­si mais­te­le­maan! Pul­lat ja pii­ra­kat, man­si­kat ja suo­lai­nen sui­ka­le­pais­ti­kin sai­vat kii­tok­sen. Sel­lai­sel­le­kin, jol­le ei yleen­sä mais­tu ruo­ka, mais­tui nyt kaik­ki hy­väl­tä. Iloa tuot­ti näh­dä, kuin­ka täy­si kym­me­nen lit­ran kat­ti­lal­li­nen keit­toa hu­pe­ni näl­käi­siin sui­hin. En­täs eka lät­ty, kun sen sai syö­dä pit­kän jo­not­ta­mi­sen jäl­keen! Joku kir­joit­ta­ja pal­jas­ti ma­ku­nau­tin­nok­seen sa­laa syö­dyn Dum­le-pus­sin.

Kark­kien ja­ka­mi­nen ja ran­ta­sau­na toi­vat iloa. Jos­ta­kin jou­ti­laas­ta oli ma­ke­aa nuk­kua päi­vä­u­nia ja mu­ka­vaa seu­ra­ta ah­ke­rien emän­tien puu­hia keit­ti­ös­sä. Kai­kil­la oli kyl­lä ai­kaa myös jou­ti­lai­suu­teen, is­tu­maan il­man kii­ret­tä sau­na­puh­taa­na tyy­nen ve­si­mai­se­man edes­sä. Jo­kai­sen kir­joit­ta­jan sil­mät nä­ki­vät luon­non kau­neu­den ym­pä­ril­läm­me, il­ta-au­rin­gon ja puut ve­den kal­vos­sa.

Jä­nis Vem­mel­sää­ri ja Vins­ki kuu­lui eh­dot­to­ma­na yk­kö­se­nä kuun­te­lu­nau­tin­toihn. Oli mu­ka­vaa myös saa­da kuun­nel­la tois­ten jut­tu­ja ja nau­raa hy­ris­tä. Niil­le ka­la­ju­tuil­le­kin. Iha­naa mu­siik­kia oli se ta­sai­nen pu­heen­po­ri­na, se­as­sa las­ten nau­rua ja it­ku­a­kin. Kun moni voi pu­hua yh­tä ai­kaa ja ym­mär­tää sil­ti kaik­kea, ai­na­kin osit­tain.

Van­ha­kin nuor­tui yh­tei­ses­sä ilos­sa, jo­hon kuu­lui­vat pe­lit ja ku­per­keik­ka­e­si­tys­kin. Joku kir­joit­ti tun­te­van­sa suu­rin­ta iloa sii­tä, et­tä omis­taa oman per­heen, omat sis­kot ja vel­jet ja muut lä­hei­set. Koko vii­kos­sa oli pa­ras­ta yh­des­sä­o­lo.

Nyt he, jot­ka sil­loin tem­mel­si­vät huo­let­to­mi­na pi­ha­pii­ris­sä ja hyp­pi­vät jär­veen, ovat jo vas­tuus­sa seu­raa­vas­ta su­ku­pol­ves­ta.

Luen tuo­ta pa­pe­ri­nip­pu­a­ni ja vii­väh­dän sii­nä su­loi­ses­sa olo­ti­las­sa, jota koin mök­ki­lo­mal­la. Mie­tin, et­tä ei­kö sa­man­kal­tai­sia pik­ku ilo­ja löy­dy näis­tä­kin päi­vis­tä, ar­ki­sis­ta puu­his­ta, ke­vään saa­pu­mi­ses­ta. Ja lo­pul­ta, ovat­ko ne sit­ten­kään pie­niä asi­oi­ta?

Otan kaa­pis­ta­ni sen lan­ka­pus­sin, jos­sa on ke­vään vä­ri­siä lan­gan­pät­kiä ja ru­pe­an virk­kaa­maan iso­äi­din ne­li­öi­tä. Le­vyl­tä kuu­luu rai­kas las­ten lau­lu: ”Jos huo­mi­nen päi­vä­kin huo­len­sa tuo, niin mik­si nyt kan­tai­sin nii­tä! Kun Her­ra­ni myös avun sil­loin­kin suo, saan mur­heet­ta Luo­jaa­ni kiit­tää. Ei lap­se­naan tar­vit­se sur­ra.”