Ai­li Pa­sa­nen

Sii­tä on jo puo­li vuo­si­sa­taa, kun hei­nä­kui­se­na päi­vä­nä py­sä­köin au­to­ni Sot­ka­mon kes­kus­tas­sa kir­jai­li­ja Veik­ko Huo­vi­sen ta­lon eteen, jo­hon ys­tä­vä­ni jäi kyy­dis­tä­ni nau­hu­rei­neen. As­te­lin yli ke­to­mai­sen au­ke­a­man, jota ku­kit­ti­vat kis­san­kel­lot ja api­lat suur­ten män­ty­jen kat­vees­sa. Mi­nut oli va­lit­tu kes­ki­kou­luun ja lu­ki­oon tun­ti­o­pet­ta­jak­si. Olin me­nos­sa näyt­täy­ty­mään reh­to­ril­le – isol­la R:llä.

Elä­män ai­ka­tau­lu­jen tark­kuut­ta olen mo­nes­ti ih­me­tel­lyt. Jo tal­vel­la olin lu­van­nut ys­tä­väl­le­ni kyy­din Ka­jaa­nis­ta Sot­ka­moon hä­nen so­pi­maan­sa kir­jai­li­ja­haas­tat­te­luun. Sil­loin en vie­lä mi­tään tien­nyt omas­ta käyn­nis­tä­ni, jo­hon mi­nut oli kut­sut­tu juu­ri sa­maan ai­kaan.

Nou­sin kou­lun ul­ko­por­taat, as­te­lin ää­ne­tön­tä käy­tä­vää ja ko­pu­tin kans­li­an ovel­le. Kans­li­an muh­ke­as­sa no­ja­tuo­lis­sa is­tui joh­to­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja. Hy­vän päi­vän toi­vo­tet­tu­a­ni ker­roin ni­me­ni. Reh­to­ri, pie­ni­ko­koi­nen tiuk­ka­kat­sei­nen nai­nen, nou­si kir­joi­tus­pöy­dän tuo­lil­ta. Hän kat­soi muu­ta­man ker­ran mi­nua pääs­tä var­pai­siin ja ky­syi sit­ten:

– Niin, mil­le­käs luo­kal­le sitä ol­laan tu­los­sa?

Ker­roin hä­nel­le uu­del­leen, kuka olen ja sen, et­tä me olim­me so­pi­neet ta­paa­mi­sen.

– Jaa, niin­hän se oli­kin. Minä ajat­te­lin, et­tä meil­le tu­lee uu­si op­pi­las.

Sen jäl­keen pää­sim­me jo kes­kus­te­le­maan kou­lun toi­min­nas­ta. Mo­nes­ti reh­to­ri myö­hem­min­kin muis­te­li sitä, kun hän luu­li opet­ta­jaa uu­dek­si op­pi­laak­si.

Ei­hän mi­nul­la joi­den­kin en­sim­mäis­ten vuo­sien lu­ki­o­lais­ten kans­sa pal­jon­kaan ol­lut ikä­e­roa. Jot­kut oli­vat aloit­ta­neet op­pi­kou­lun ta­va­no­mais­ta myö­hem­min ja ken­ties jon­kun luo­kan käy­neet kah­des­ti­kin.

Sii­tä al­koi kou­lu­tie­ni, elä­män­teh­tä­vä­ni, jos­ta palk­ka­ni sain ja jos­ta pää­sin elä­ke­päi­vi­ä­ni naut­ti­maan. Oli mie­len­kiin­tois­ta ja jän­nit­tä­vää – mi­nul­la oli opet­ta­mi­sen in­toa.

Kak­si en­sim­mäis­tä vuot­ta asuin pie­nes­sä vint­ti­ka­ma­ris­sa ki­ven­hei­ton pääs­sä kou­lus­ta. Mi­nul­le, koi­ria pel­kää­väl­le, tu­li­vat tu­tuik­si ik­ku­na­ni al­ta juok­se­vat koi­ra­lau­mat. Nii­tä­hän Veik­ko Huo­vi­nen ku­vaa elä­väs­ti kir­jas­saan Ky­län koi­rat.

Nii­hin kou­lu­vuo­siin mah­tuu pal­jon kou­lu­lai­tok­sen his­to­ri­aa. Muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua siir­ryt­tiin pe­rus­kou­luun, mon­ta ker­taa puur­ret­tiin uut­ta ope­tus­suun­ni­tel­maa laa­ti­mas­sa. Kou­lun käy­tän­nöt ja toi­min­ta ovat ol­leet mo­nen­lai­ses­sa ajan vir­taus­ten pyö­ri­tyk­ses­sä.

Kau­an sit­ten on kou­lun vie­rei­nen kuk­ka­ke­to ka­don­nut. Vain muu­ta­mia van­hois­ta män­nyis­tä sei­soo pai­kal­laan. Kou­lua on laa­jen­net­tu. Alu­eel­le on ra­ken­net­tu vi­ras­to­ta­lo, jon­ka edes­sä on tie­ten­kin laa­ja as­fal­toi­tu py­sä­köin­ti­a­lue.

Pal­jon so­pii ih­mi­se­lä­mää, mo­nen­lai­sia ko­ke­muk­sia vii­teen­kym­me­neen vuo­teen, jot­ka olen Sot­ka­mos­sa asu­nut. Mo­nien elä­män­tai­pa­leen olen näh­nyt lä­hem­pää tai kau­em­paa, ol­lut osal­li­se­na. Sitä en tie­dä, mis­tä syys­tä jot­kut jää­vät mie­leen.

On ilo ta­va­ta yl­lät­täin joku, jota en ole pit­kään ai­kaan näh­nyt ja joka tu­lee esit­täy­ty­mään. Tu­lee hyvä mie­li; tun­tuu sil­tä, et­tä mi­nul­la on ol­lut mer­ki­tys­tä.

Mitä mi­nul­le on näi­nä vuo­si­kym­me­ni­nä ta­pah­tu­nut? En ole suin­kaan enää kou­lu­ty­tön nä­köi­nen. Mon­ta elä­män­kou­lun luok­kaa olen käy­nyt. Pal­jon on haus­ko­ja muis­to­ja ker­ty­nyt, vaik­ka kaik­ki luo­kat ei­vät ole ol­leet help­po­ja. Niis­sä on kui­ten­kin Ju­ma­la joh­dat­ta­nut.

Is­tun kei­nu­tuo­lis­sa­ni ja neu­lon vil­la­tak­kia, so­pi­va kä­si­työ näin sa­tei­sel­le päi­väl­le. Kun tu­lin Sot­ka­moon, mi­nul­la oli huo­ne­ka­lui­na la­ve­ri, pie­ni kir­joi­tus­pöy­tä ja pu­nai­nen pin­na­tuo­li. Tämä val­koi­nen kei­nu­tuo­li oli en­sim­mäi­nen os­ta­ma­ni huo­ne­ka­lu, kun olin al­ka­nut saa­da palk­kaa.

Tuu­li vel­loo lyi­jyn­har­maa­ta vet­tä

ras­kaat sa­de­pi­sa­rat hyp­pi­vät sen pin­nas­ta

Tuo sama vesi kät­kee kaik­ki vä­ri­sä­vyt

au­rin­koi­sen ke­sä­aa­mun he­le­än si­nen

purp­pu­ra­pil­vien heh­kun

syk­syn kul­tai­set ku­vat

Kuin elä­mä