Ai­li Pa­sa­nen

… Sen jäl­keen olen kir­joit­ta­nut muu­ta­mia ha­ku­pa­pe­rei­ta. Lii­an har­voin ny­kyi­sin kir­joi­tan ja saan kir­jei­tä. Moni ilah­tui­si, kun oi­kea kir­je tup­sah­tai­si pos­ti­laa­tik­koon. No­pe­aa­han se on, tämä ny­kyi­nen vies­tien lä­het­tä­mi­nen, mut­ta ai­van eri­lai­nen ilo on saa­da kir­je pa­pe­ri­se­na, il­man tek­niik­kaa. Lu­kea se mo­neen ker­taan, var­sin­kin kä­sin­kir­joi­tet­tu­na.

Täl­lais­ta jul­kis­ta kir­jet­tä en ol­lut kos­kaan kir­joit­ta­nut, kun aloi­tin tä­män teh­tä­vän, kyl­lä­kin mo­nia ilol­la lu­ke­nut. Olin ihail­lut niis­sä ker­rot­tu­ja mo­nen­lai­sia ko­ke­muk­sia ja kie­len rik­kaut­ta.

Kun si­nul­le aloin kir­joit­taa, en oi­kein tien­nyt, mi­ten kir­joi­tan, ke­nel­le kir­joi­tan, mitä kir­joi­tan. Ai­hei­ta mi­nul­la kyl­lä oli ai­van tul­vi­mal­la. Mie­tin, kuka sinä olet: olet­ko nuo­ri, elä­män­pol­ku­a­si et­si­vä, olet­ko ar­jes­sa uu­pu­nut ja per­hees­tä­si iloit­se­va vai olet­ko yk­sin elä­vä, vaih­te­lua ja lä­hei­syyt­tä kai­paa­va?

En aja­tel­lut kir­joit­ta­es­sa­ni saa­va­ni vas­taus­ta kir­jei­sii­ni, ”tyk­käyk­sien ja peu­ku­tuk­sien maa­il­ma” oli mi­nul­le vie­ras. Tänä ai­ka­na olen sii­hen­kin tu­tus­tu­nut. Olen tun­te­nut, et­tä olet lu­ke­nut kir­jei­tä­ni. Joku on niin ker­to­nut. Ne pa­laut­teet ovat mi­nua to­del­la ilah­dut­ta­neet. Kii­tos.

Nyt tä­nään voin ker­toa, et­tä elä­mä­ni on yh­tä ”tyl­sää” kuin en­sim­mäi­ses­sä kir­jees­sä­ni ker­roin, mut­ta tyl­syy­des­sään hy­vin ri­kas­ta ja vi­vah­tei­kas­ta. Näi­hin kol­meen no­pe­as­ti kii­tä­nee­seen vuo­teen mah­tuu pal­jon en­nal­ta ar­vaa­ma­ton­ta omas­sa, lä­heis­te­ni ja kaik­kien ih­mis­ten elä­mäs­sä.

Juu­ri nyt tun­nen voi­mak­kaa­na jou­lun lä­hei­syy­den ja it­se­näi­syys­päi­vän sy­vän juh­lal­li­suu­den ja kii­tol­li­suu­den. Huo­maan, et­ten ole jou­lu­muis­tois­ta­kaan näi­hin kir­jei­sii­ni kir­joi­tel­lut, vaik­ka jou­lu on mi­nul­le to­del­la ra­kas juh­la. Se koos­tuu lu­ke­mat­to­mis­ta muis­to­jen sir­pa­leis­ta lap­suu­des­ta as­ti, kun pie­nes­sä ko­dis­sam­me oli oi­kea jou­lu­kuu­si ja sii­nä oi­ke­at kynt­ti­lät. Va­nu­pal­lot hei­lah­te­li­vat hil­jal­leen ik­ku­nois­sa.

Muu­ta­mi­na jou­lui­na meil­lä oli vie­raa­na ra­kas iä­käs avi­o­pa­ri, Sai­ra­sen täti ja setä. Ker­ran sain tä­dil­tä jou­lu­lah­jak­si vaa­le­an­si­ni­sen silk­ki­sen ne­nä­lii­nan, jos­sa oli pie­niä kuk­kia kul­mas­sa. Se oli tuo­tu Ame­ri­kas­ta, sik­si­kö­hän se oli niin hy­väi­le­vän peh­meä. Mo­nes­ti olen ih­me­tel­lyt, mi­ten tila riit­ti sii­hen, et­tä pyö­rim­me kuu­sen ym­pä­ril­lä tä­din ja se­dän kans­sa. He kuu­lui­vat lap­suu­te­ni rak­kai­siin ys­tä­viin. Jou­lu­aa­mun ju­ma­lan­pal­ve­lus ra­di­os­ta vie vie­lä­kin mi­nut ko­din jou­luun. Kynt­ti­lät oli ai­na sy­ty­tet­ty en­nen sitä, kah­vin tuok­su oli eri­tyi­sen her­kul­li­nen.

Mie­les­sä­ni on äi­din vii­mei­nen it­se­näi­syys­päi­vä, jona hän ei enää läh­te­nyt hau­taus­maal­le sy­tyt­tä­mään kynt­ti­lää. Isä oli muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­kai­sem­min hau­dat­tu. Äi­ti­kin sa­noi sin­ne koh­ta pää­se­vän­sä. Hil­jai­nen jou­lun odo­tus, joka oli enem­män­kin äi­din läh­dön odo­tus­ta, on muis­tois­sa, taus­tal­la lem­peä jou­lui­nen mu­siik­ki ja kynt­ti­löi­den hämy. Sit­ten aa­to­naat­toil­lan myö­häi­nen het­ki, kun saa­toim­me äi­din ar­kun kap­pe­liin odot­ta­maan siu­naus­ta. Lau­loim­me äi­din ym­pä­ril­lä En­ke­li tai­vaan. Tun­sim­me voi­mak­kaas­ti kii­tok­sen ”Nyt Ju­ma­lal­le kun­nia”.

Toi­von, lu­ki­ja­ni, si­nul­le ja per­heel­le­si va­loi­sia jou­lu­muis­to­ja elä­mä­si var­rel­le. En toi­vo yl­tä­kyl­läi­syyt­tä, vain riit­tä­vän toi­meen­tu­lon. En­kä toi­vot­te­le kor­kei­ta ase­mia, vaan tyy­ty­mis­tä omiin lah­joi­hin, so­pua ja lä­heis­ten ym­mär­tä­mis­tä.

Mitä olen kir­jeis­sä­ni ha­lun­nut sa­noa? Olen ha­lun­nut ker­toa elä­mäs­tä­ni so­pi­van sii­vun, sen, mitä olen mie­les­sä­ni tun­te­nut. Jos­pa oli­sin saa­nut il­mais­tuk­si sen, et­tä tar­vit­sem­me toi­si­am­me ja ar­jes­ta­kin löy­tyy ilon läh­tei­tä. Jos­pa kir­jeis­sä­ni oli­si ol­lut loh­dun sana sitä kai­paa­val­le, uu­den päi­vän toi­voa ah­dis­tuk­seen. Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, mi­ten vai­ke­aa on jos­kus luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Se tuo sil­ti tur­val­li­sen olon ja siu­nauk­sen elä­mään. Sy­dä­men us­ko kan­taa ja vie tai­vaan ko­tiin as­ti.

Tämä on vii­mei­nen kir­jee­ni si­nul­le. Toi­set saa­vat jat­kaa, minä jat­kan kir­jei­den lu­ki­ja­na. Toi­vo­tan ko­tii­si jou­lun rie­mua, sy­dä­men hil­jais­ta iloa ja rau­haa.

”Jo, jou­lun­rau­ha, saa­vu, jää, luo toi­von läm­min sää” (VK 31:3).

Rak­kain ter­vei­sin Ai­li Pa­sa­nen