Oli kesä 1951. Mei­dän per­hee­seen odo­tet­tiin uut­ta vau­vaa. Nuo­rin si­sa­ruk­sis­tam­me oli jo to­me­ra rei­lun vuo­den ikäi­nen.

Äi­ti val­mis­te­li tu­le­val­le lap­sel­le uu­sia vaat­tei­ta ja pesi en­ti­siä käyt­tö­kel­poi­sia. Me lap­set­kin odo­tim­me.

Erää­nä lop­pu­ke­sän päi­vä­nä äi­ti kui­ten­kin seu­ra­si huo­les­tu­nee­na vau­van lii­keh­din­tää. Pel­ko täyt­ti sy­dä­men, hän ei tun­te­nut pot­ku­ja. Äi­ti kä­ve­li pel­lon­lai­taa lä­hei­sel­le ter­veys­ta­lol­le, jos­sa kä­ti­lö to­te­si, et­tei lap­sen sy­dä­nää­niä enää kuu­lu­nut.

Iso­sis­ko­ni muis­te­lee, et­tä me pie­nem­mät lei­kim­me ke­säl­lä mo­nes­ti hau­ta­jai­sia pi­hal­la. Äi­tiä loh­du­tim­me, et­tä se­hän on vain leik­kiä. Nyt äi­ti var­mas­ti tun­si sy­vää su­rua ja koki lei­kin ol­leen en­ne.

Al­koi syn­nyt­tä­mi­sen odo­tus, joka ei ol­lut­kaan ta­va­no­mai­nen. Odot­ta­van äi­din aja­tuk­sen kul­ku ja tar­peet ovat var­sin kum­mal­li­sia. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta äi­ti vie­lä pesi vau­van­vau­nut va­rus­tuk­si­neen. Oli­ko se­kin su­ru­työ­tä, sitä, et­tä lap­si oli odo­tet­tu ja kaik­ki hän­tä var­ten val­mis­tet­tu?

Tuli vau­van syn­ty­mi­sen päi­vä. Isä oli työ­mat­kal­la, pois­sa ko­toa. Äi­ti syn­nyt­ti yöl­lä ko­to­na kä­ti­lön avus­tuk­sel­la poi­ka­vau­van.

Iso­ve­li kävi kir­kon­ky­läl­tä hau­taus­liik­kees­tä ha­ke­mas­sa pie­nen val­koi­sen ar­kun pyö­rän ta­ra­kal­la. Ark­ku nos­tet­tiin keit­ti­ön pöy­däl­le. Saim­me kaik­ki kat­soa, kun kä­ti­lö aset­te­li vel­jen val­koi­siin pu­et­tu­na ark­kuun.

Pi­han kuk­ka­pen­kis­tä si­rot­te­lim­me or­vok­ke­ja ja ha­ju­her­nei­tä vau­van pei­ton pääl­le. Mi­nus­ta vau­va oli niin kau­nis, kau­niim­pi kuin mi­kään nuk­ke. Mut­ta mel­kein säi­käh­din, kuin­ka kyl­mä oli pik­ku­vel­jen pos­ki sitä va­ro­vas­ti kos­ket­ta­es­sa­ni.

Sii­hen ai­kaan ei kuol­lee­na syn­ty­neel­le lap­sel­le saa­nut omaa hau­ta­paik­kaa. Vel­jen ark­ku las­ket­tiin erään juu­ri hau­da­tun ih­mi­sen hau­taan, kun vai­na­jan omai­set an­toi­vat lu­van.

Äi­ti ei pys­ty­nyt läh­te­mään hau­dal­le. Pap­pi kyl­lä kävi hau­dal­la. Meil­lä ei ole muis­ti­ku­vaa, kuka va­lo­ku­vaa­jan pyy­si, mut­ta on iha­na, kun ti­lan­tees­ta on oi­kea va­lo­ku­va. Vau­vaa saat­ta­mas­sa oli muu­ta­mia us­kol­li­sia iäk­käi­tä ys­tä­vi­äm­me, jot­ka tu­li­vat ko­tiim­me­kin käy­mään ja tuo­maan loh­tua.

Eräs mo­nia vai­kei­ta ko­ke­nut ys­tä­vä loh­dut­ti äi­tiä, et­tei tä­män ikä­vän it­kun jäl­keen tar­vit­se yh­tään mur­heen kyy­nel­tä po­jan vuok­si vuo­dat­taa. Saa vain kiit­tää. Sitä elä­män­vii­saut­ta äi­ti mo­nes­ti muis­te­li.

Kuva Aili Pasaselta

Nii­nä vuo­si­na, jot­ka asuim­me paik­ka­kun­nal­la, tie­sim­me vel­jen hau­dan. Vuo­sien jäl­keen, muu­tet­tu­am­me jo pois paik­ka­kun­nal­ta, et­sim­me vel­jen hau­taa löy­tä­mät­tä sitä. Luim­me sis­ko­ni kans­sa hau­ta­ki­vien teks­te­jä, ei­kä löy­ty­nyt yh­tään sil­lä alu­eel­la sinä vuon­na hau­dat­tua. Oli­ko­han se hau­ta jo unoh­det­tu ja paik­ka käy­tet­ty uu­del­leen?

Meil­lä si­sa­ruk­sil­la he­rä­si aja­tus lait­taa vel­jel­lem­me muis­to­laat­ta äi­din ja isän hau­ta­ki­veen. Nuo­rin sis­ko­ni to­te­si, et­tä se on tär­keä tu­le­vil­le­kin su­ku­pol­vil­le. Muis­to­laa­tas­ta nä­kyy, et­tä mei­dän per­hee­seem­me on kuu­lu­nut tä­mä­kin pie­ni poi­ka.

Äi­ti mai­nit­si use­am­man ker­ran, et­tä hän oli­si ha­lun­nut sen po­jan ni­mek­si Heik­ki. Siis­pä pää­tim­me, et­tä tä­män ni­men voi muis­to­laat­taan kir­joit­taa.

Aili Pasanen

Tun­tuu kuin vel­jel­läm­me oli­si nyt oma paik­ka äi­din ja isän lä­hel­lä, ihan äi­din sy­lis­sä. Muis­to­laat­ta muis­tut­taa pie­nes­tä per­heen­jä­se­nes­tä, jon­ka näim­me vain het­ken ver­ran. Hän on pe­ril­lä, ja voim­me sy­tyt­tää hä­nel­le kynt­ti­län.