Erää­nä elo­kuun yö­nä he­rä­sin sii­hen, et­tä valo vyö­ryi avoi­mes­ta par­vek­keen oves­ta vie­ree­ni. Kä­ve­lin par­vek­keel­le ih­met­te­le­mään lu­mou­tu­nee­na elo­kuun kuu­ta, jota olin jo odot­ta­nut. Oli ol­lut pil­vi­siä, sa­tei­sia öi­tä.

Raju tuu­li pöy­hen­te­li kuun­sil­lan pin­taa ja ka­hi­sut­te­li ran­ta­pui­den leh­tiä. Muu­ten oli ai­van ää­ne­tön­tä. Mi­kään ei häi­rin­nyt omaa aja­tus­ten len­toa. Tai­vaal­le oli jo syt­ty­nyt muu­ta­mia täh­tiä.

Ke­sän va­loi­sat il­lat ovat väis­ty­neet. Näis­tä elo­kuun hä­mär­ty­vis­tä il­lois­ta ja pi­me­ne­vis­tä öis­tä olen ai­na pi­tä­nyt. Elo­kuu kan­taa ke­sän tuo­rei­ta läm­pi­miä muis­to­ja. Sii­hen liit­tyy hai­keut­ta, ku­ten elä­mäs­sä kaik­keen, mis­tä jou­tuu luo­pu­maan. Hai­keu­teen kuu­luu kii­tol­li­suus sii­tä, mitä on saa­nut omis­taa, ja sii­tä, mitä vie­lä jää.

Mi­nul­la on pal­jon muis­to­ja mar­ja­ret­kis­tä, kuin­ka on vä­sy­nei­nä ja hi­ki­si­nä mut­ta on­nel­li­si­na pa­lat­tu ko­tiin. Sor­met ja suu mus­ti­kan­si­ni­si­nä, vat­tu­san­ko tuok­sua tul­vil­laan. Muis­tan, kuin­ka äi­ti vie­lä vii­mei­si­nä vuo­si­naan­kin hou­kut­te­li läh­te­mään kans­saan vaa­puk­kaan. Sitä äi­din ja isän käyt­tä­mää ni­meä en ole sit­ten vuo­siin kuul­lut­kaan.

Muis­tot kul­ke­vat myös nii­hin kaik­kiin vuo­siin, kun kou­lun ovet au­ke­ni­vat ke­sä­lo­man jäl­keen. Se en­sim­mäi­nen kou­lu­päi­vä, kun mi­nul­la oli vis­pi­puu­ron­pu­nai­nen pus­si­hi­hai­nen mek­ko ja pu­nai­nen ol­ka­lauk­ku, on jo kau­ka­na, ja sil­ti juu­ri täs­sä.

Kun nyt ajat­te­len, oli vain ly­hyt tuo­kio sii­hen vii­mei­seen kou­lu­päi­vään, kun is­tuin kou­lun ruo­ka­las­sa syö­mäs­sä kou­lun her­kul­li­sin­ta ka­la­ruo­kaa. Se kaik­ki ki­li­nä ja me­te­li ym­pä­ril­lä­ni, käy­tä­väl­lä kou­lun tuok­su, ne mo­net har­mil­li­set, haus­kat ja tus­kai­set­kin ko­ke­muk­set, ne kaik­ki vuo­si­kym­me­net siir­tyi­vät muis­toi­hi­ni.

Mo­nes­ti lap­se­na ja nuo­re­na ih­met­te­lin van­hem­pien ih­mis­ten ker­to­van, mi­ten pian vuo­si­kym­me­net ovat ku­lu­neet, mi­ten ly­hyt on ai­ka. Olen tul­lut nyt nii­hin päi­viin, et­ten yh­tään ih­met­te­le. Ih­mi­se­lä­mä on vain tuo­kio, jo­kai­sel­la ai­van oman­sa.

Näi­tä sii­nä par­vek­keel­la mie­tin. Kuun­sil­ta vä­rei­li, tuu­li ka­hi­si. Koko näky oli kuin hui­kai­se­van kau­nis­ta sa­tua. Sel­lais­ta, mi­hin lap­se­na oli help­po pui­kah­taa, juos­ta kuun­sil­lal­le pu­to­a­mat­ta, ja kuun­nel­la, mitä ve­den al­la ta­pah­tuu. Sil­ti nä­ky­mä oli ai­van to­del­li­nen, Luo­jan vii­saan kä­den luo­ma ja yhä­kin yl­lä­pi­tä­mä. Uni kar­ka­si.

Mie­lee­ni tu­lee taas Kus­ta­vi Lou­nas­hei­mon runo Elo­kuu.

Men­nyt­kö, men­nyt­kö kesä on,

val­kea vai­pu­nut var­jo­hon?

Syk­syn­kö täh­det on syt­ty­neet,

saa­nut soi­ma­han sä­ve­leet:

”Men­nyt, ah men­nyt kesä jo on!”

Eh­ti­nyt on­ko jo elo­kuu?

Sik­si­kö, sik­si­kö tum­men­tuu

il­lan var­jot ja vä­syy vaan

ih­mi­nen elä­män mur­hees­saan,

et­tä on eh­ti­nyt elo­kuu?

– –

tie­tä­en: Ker­ran mä kii­tän­kin,

ke­säs­tä, kai­kes­ta kii­tän­kin

Si­nua, Isä­ni ikui­nen,

il­taan kan­ta­ja ih­mi­sen

elä­män vai­heis­sa vä­sy­neen –

pyyh­ki­jä vii­mei­sen kyy­ne­leen!