Ai­li Pa­sa­nen

Ih­mis­tä ei ole luo­tu yk­sin elä­mään. Nyt tänä ko­ro­na-ai­ka­na toi­sen ih­mi­sen kai­paus ko­ros­tuu. Sen tun­nen it­ses­sä­ni­kin yk­sin elä­vä­nä ra­joi­tus­ten jos­kus pu­ris­ta­es­sa.

Lap­sia näen lii­an vä­hän, kai­paan lap­sen kä­den kos­ke­tus­ta. Minä voin kui­ten­kin liik­kua va­paas­ti ja näh­dä toi­sia ih­mi­siä. Mo­net ovat olo­paik­kaan­sa si­dot­tu­ja ja koh­taa­vat ken­ties vain hoi­ta­jia. He kai­paa­vat tu­tun rak­kaan kä­den kos­ke­tus­ta ja lä­hei­sen ään­tä. Loh­du­tus­ta.

Ny­ky­ai­kai­nen tie­do­tus li­sää pel­koa ja huol­ta. Het­kes­sä kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa suu­ret ta­pah­tu­mat ja kau­heu­det­kin voi­daan näh­dä ja kuul­la. Jos nii­tä pal­jon seu­raa ei­kä ole päi­vil­le riit­tä­väs­ti muu­ta si­säl­töä, ah­dis­tus val­taa mie­len. Nä­ke­vät­kö lap­set lii­kaa, miet­ti­vät­kö asi­oi­ta, joi­ta ei­vät voi ym­mär­tää ei­kä niis­tä vas­ta­ta?

Mi­nus­ta on tun­tu­nut toi­si­naan, et­tä mo­net ih­mi­set ei­vät muis­ta elää. Pääl­lim­mäi­se­nä on koko ajan ko­ro­nan seu­raa­mi­nen, sii­tä pu­hu­mi­nen ja huo­li omas­ta sai­ras­tu­mi­ses­ta.

Tänä ai­ka­na­kin elä­mä vyö­ryy eteen­päin. Lap­sia syn­tyy, joi­den­kin elä­mä päät­tyy, lap­set kas­va­vat, jo­kai­nen van­he­nee, muut sai­rau­det ei­vät mi­hin­kään hä­viä. Ar­ki­nen työ jat­kuu, lä­hei­sis­tä on huo­leh­dit­ta­va.

Luon­non kier­to­kul­ku ei py­säh­dy ih­mis­ten ah­dis­tuk­sis­ta ja ris­ti­rii­dois­ta huo­li­mat­ta. Ke­vään muut­to­lin­nut ovat saa­pu­neet, tuo­met tuok­su­vat. Koko luon­to on he­rän­nyt.

Py­säh­dyin miet­ti­mään, kuin­ka pal­jon pel­koa ja su­rua tun­nen maa­il­man ta­pah­tu­mis­ta, il­mas­ton muut­tu­mi­ses­ta, tau­tien le­vi­ä­mi­ses­tä, so­dan uh­kas­ta tai jos­ta­kin muus­ta. Seu­raan kyl­lä nii­tä, mut­ta eh­kä var­sin pin­nal­li­ses­ti. Ei ke­nen­kään kan­nat­tai­si ot­taa lii­an suur­ta huol­ta asi­oi­ta, jois­ta ei jou­du vas­taa­maan. Riit­tää, kun huo­leh­tii sii­tä, mikä on teh­tä­väk­si an­net­tu.

Kun näi­tä mie­tin, mie­lee­ni muis­tuu jo pois­men­nei­den lä­heis­ten ko­ke­mat ajat. Nyt eläm­me rau­han ai­kaa. Maas­sam­me mei­dän tur­val­li­suu­des­tam­me ja hy­vin­voin­nis­tam­me huo­leh­di­taan. Tun­nen kii­tol­li­suut­ta. Ju­ma­la tie­tää tä­män päi­vän ja tu­le­vat­kin.

Mi­nun su­ru­ni ja huo­le­ni kes­kit­ty­vät mi­nul­le tär­kei­den ih­mis­ten elä­män ko­et­te­le­muk­siin. Lä­hel­lä­ni, ym­pä­ril­lä­ni ta­pah­tuu niin pal­jon, et­tä yk­si asia väis­tyy taka-alal­le toi­sen tiel­tä. Se ei pää­se kas­va­maan lii­an suu­rek­si. Mo­nes­ti huo­maan, et­tä omat asi­a­ni ovat pie­niä jon­kin toi­sen rin­nal­la.

Ar­ki­päi­väs­tä, lä­hel­tä­ni, löy­ty­vät myös ne pie­net ilon ai­heet ja puu­hat, joi­hin voin huo­le­ni hu­kut­taa. Lä­hei­set ih­mi­set tuo­vat jo ole­mas­sa olol­laan iloa ja tu­kea.

Luon­to hoi­taa.

Yh­teis­ten seu­ro­jen mer­ki­tys on val­ta­va. Kun is­tun seu­ra­penk­kiin, tun­tuu kuin hen­git­täi­sin yh­teis­tä rai­kas­ta il­maa. Tut­tu­jen kas­vo­jen nä­ke­mi­nen, iloi­set las­ten ää­net – ne kaik­ki mi­nut ym­pä­röi­vät. Tu­lee hyvä ja tur­val­li­nen olo jo en­nen lau­lun ja pu­heen al­ka­mis­ta.

Etä­seu­rat tuo­vat Ju­ma­lan sa­nan kuul­ta­vak­si. On ar­vo­kas asia, kun nii­den lä­het­tä­mi­seen on tai­toa ja nii­tä saa­daan kuul­la. Ei­vät ne kui­ten­kaan kas­vok­kain koh­taa­mis­ta täy­sin kor­vaa. Var­mas­ti moni kans­sa­ni odot­taa taas nor­maa­lia seu­ra­käy­tän­töä. Ele­tään toi­vos­sa.

Ih­mi­sen koh­taa­mi­nen oi­ke­as­ti on sy­vem­pi ko­ke­mus kuin nä­ke­mi­nen. Se on sitä, et­tä on läs­nä jon­kun ih­mi­sen huo­lis­sa ja ilois­sa. Se on sitä, et­tä kuun­te­lem­me tois­ta her­käl­lä kor­val­la. Nyt ra­joi­tus­ten ai­ka­na tun­nen mo­nes­ti neu­vot­to­muut­ta. Ha­lu­ai­sin ta­va­ta jo­tain ys­tä­vää, ei­kä sii­hen ole mah­dol­li­suut­ta. Pu­he­lin on hyvä vä­li­ne, jos sen käyt­tö on mah­dol­lis­ta. Mi­ten mo­nes­ti olen­kaan ilah­tu­nut, kun yl­lät­tä­en vies­ti ki­lah­taa. Ys­tä­vä­ni muis­ti mi­nua!

Olen näh­nyt van­huk­sil­la kort­te­ja, jot­ka he ovat rak­kaas­ti hy­väil­leet mel­kein puh­ki. Kort­tia voi lu­kea ja kat­sel­la ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen. Kan­nat­taa pos­tit­taa ter­veh­dyk­siä!

Kek­se­li­äi­syyt­tä tar­vi­taan, mi­ten muis­taa ja ilah­dut­taa, vaik­ka oven­ra­os­ta. Pie­ni­kin muis­ta­mi­nen ilah­dut­taa, myös muis­ta­jaa. Ai­na on kui­ten­kin yk­si tie – ru­kous.