On jäl­leen ke­vät. Mie­lee­ni nou­se­vat lap­suu­den val­ko­vuok­ko­nii­tyt ja eri­tyi­ses­ti yk­si äi­tien­päi­vä. En muis­ta, olin­ko vie­lä kou­lus­sa, mut­ta sinä aa­mu­na olin van­him­pa­na lap­se­na tou­hu­a­mas­sa äi­dil­le aa­mu­kah­via. Jon­kin­lai­sen kah­vin on­nis­tuim­me­kin saa­maan val­miik­si, vaik­ka meil­lä oli tuol­loin vain puu­hel­la.

Tar­jot­ti­mel­la oli kah­vi­kup­pi, val­ko­vuok­ko­ja, pul­la­pit­ko ja iso lei­pä­veit­si. En us­kal­ta­nut lei­ka­ta pit­kos­ta niin isol­la ja te­rä­väl­lä veit­sel­lä. äi­dil­le lau­loim­me ”En­ke­li tai­vaan”, kos­ka pie­nim­mät­kin sen osa­si­vat, ja mi­nus­ta se oli niin kau­nis lau­lu. Sitä vain ih­met­te­lin, et­tä mik­si äi­ti kyy­ne­leh­ti. Niin rie­muk­kaal­la het­kel­lä.

Myö­hem­min olen ym­mär­tä­nyt, et­tä it­kun syyt ovat hy­vin mo­nen­lai­sia: kipu, pet­ty­mys, pel­ko, ikä­vä, myö­tä­tun­to, lii­ku­tus, epä­toi­vo, me­ne­tys, kai­paus, ilo, on­ni, suru, hel­po­tus, kiuk­ku. Kuka voi­nee­kaan lu­e­tel­la ne kaik­ki!

Mo­nes­ti on niin, et­tä se, joka hel­pos­ti su­rus­ta kyy­ne­leh­tii, saa myös ilon her­sy­mään. Kun nau­raa niin, et­tä pos­ket kos­tu­vat, tun­tee it­sen­sä nuo­rem­mak­si, ja päi­vä­kin tun­tuu kir­kas­tu­van.

It­ku on tär­keä eli­mis­tön re­ak­tio. Lää­ke­tie­teen tut­ki­muk­sen mu­kaan it­ku puh­dis­taa ke­hoa su­run tuot­ta­mis­ta ke­mi­kaa­leis­ta ja va­paut­taa en­dor­fii­ne­ja, mie­li­hy­vä­hor­mo­ne­ja. Si­ten ih­mi­sen olo hel­pot­tuu.

Olin al­le kou­lui­käi­se­nä läh­dös­sä ison­sis­kon kans­sa muu­ta­man yön mat­kal­le tut­ta­va­per­hee­seen. äi­ti oli om­mel­lut mi­nul­le pu­nai­sen huo­pa­kan­kai­sen ul­koi­lu­pu­sa­kan ja -hou­sut. Kaik­ki oli val­mii­na. Minä kui­ten­kin purs­kah­din it­kuun, kun tun­sin jo läh­ties­sä niin suur­ta koti-ikä­vää.

– Mut­ta ei­hän si­nun, lap­si­kul­ta, ole pak­ko läh­teä, loh­dut­ti äi­ti.

– Kyl­lä minä kui­ten­kin ha­lu­an, vas­ta­sin.

Kun sain it­keä sen ikä­vä­ni, olin val­mis läh­te­mään. Pyy­hin kyy­ne­leet, vil­ku­tin iloi­ses­ti ko­tiin jää­vil­le ja läh­din as­te­le­maan sis­kon kans­sa ra­dan­vart­ta pit­kin ase­mal­le. Ei mi­nua mat­kal­la it­ket­tä­nyt, koko reis­su oli lys­tiä. Ko­tiin tul­tua taas nyyh­käi­sin ää­net­tö­mäs­ti on­nel­li­se­na.

Lap­sen kyy­ne­leet tai su­rul­li­set sil­mät hel­lyt­tä­vät, ja lap­sen kipu ja kär­si­mys py­säyt­tä­vät. Voi­si­ko äi­ti tai muu lä­hei­nen an­taa­kin kyy­ne­lei­den­sä nä­kyä? Las­ta voi­si loh­dut­taa, kun ai­kui­nen ker­toi­si, et­tä hän­kin tun­tee ki­pua lap­sen kans­sa, mut­ta täs­tä kyl­lä sel­vit­täi­siin.

Vuo­si­kym­men­ten var­rel­la it­ku­herk­kyy­te­ni on vä­hen­ty­nyt. Pak­ka­nen ja tuu­li saa­vat kyl­lä ve­det vuo­ta­maan pos­kia pit­kin, ja nii­den myö­tä oli­si help­po it­ke­ä­kin. Ei­vät vuo­det ole kui­ten­kaan tun­tei­ta vie­neet.

Joku asi­an­tun­ti­ja on sa­no­nut, et­tä it­ke­mät­tö­myy­des­tä ei ole hait­taa, mut­ta tun­tei­den tu­kah­dut­ta­mi­ses­ta on. Tun­net­ta ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se il­mais­ta kyy­ne­lin, mut­ta oli­si tär­ke­ää, et­tä tun­teet tu­li­si­vat jol­la­kin ta­val­la il­mais­tuik­si.

Olen jos­kus ih­me­tel­lyt sitä suur­ta tun­tei­den pur­kaus­ta, pu­he­tul­vaa ja su­rua, kun joku julk­kis, var­sin­kin viih­de­a­lal­la tun­net­tu, jou­tuu on­net­to­muu­teen tai kuo­lee. Ih­mi­set siir­tä­vät aja­tuk­sen­sa kau­as pois omas­ta ja lä­heis­ten­sä elä­mäs­tä. Hei­dät val­taa suo­ras­taan jouk­ko­hys­te­ria. On­ko niin, et­tä heil­lä on omas­sa elä­mäs­sä pal­jon il­mai­se­mat­to­mia tun­tei­ta ja it­ke­mät­tö­miä it­ku­ja?

Kun mei­dän per­hees­sä on ol­lut jo­tain suur­ta su­rua, on it­ket­ty ja ker­rat­tu yhä uu­del­leen ta­pah­tu­nut­ta.

äi­ti on saat­ta­nut sil­loin sa­noa:

– Nyt lo­pe­te­taan it­kut ja ru­ve­taan töi­hin.

Isä taas on ke­hot­ta­nut:

– Lu­e­taan il­ta­siu­naus ja käy­dään le­vol­le. Huo­men­na on uu­si päi­vä.

Jos­kus olen miet­ti­nyt, tar­vit­si­sim­me­ko vie­lä­kin it­ki­jä­nai­sia, it­ku­vir­sien lau­la­jia, jot­ka sa­noit­tai­si­vat yh­tei­sen su­run ja aut­tai­si­vat il­mai­se­maan tun­tei­ta? Suo­mes­sa it­ku­vir­ret kuu­lui­vat eri­tyi­ses­ti kar­ja­lai­seen pe­rin­tee­seen. Ne oli­vat siir­ty­mä­riit­te­jä, joi­ta esi­tet­tiin esi­mer­kik­si kuo­le­man koh­da­tes­sa, avi­o­liit­toon siir­ryt­tä­es­sä tai po­jan läh­ties­sä so­ta­vä­keen. Enim­mäk­seen su­run het­ki­nä, mut­ta myös iloa ja kii­tol­li­suut­ta il­mais­ta­es­sa.

Esi­mer­kik­si äi­ti it­kee lap­sen­sa kuo­le­maa ja kai­paus­ta.

... Oi miun su­lo­sirk­ku­sein siun sil­mäs avaui kau­an kai­hoin kan­net­tu­ain

siul­le rak­ka­hui­nen pien pääs­ky­sein miun mai­toin il­man it­kee

mai­toin it­kee il­lat it­kee yöt

mul­lat me­si­mar­ja­sein mie­le­hyi­sein pik­ka­rai­ne pul­mu­sein siut kät­kee...

Ru­nou­des­sa ja Raa­ma­tus­sa mai­ni­taan usein it­ku ja kyy­ne­leet. Van­has­sa Tes­ta­men­tis­sa on myös it­ku­vir­siä. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä Jee­sus­kin it­ki. Vir­sien ja Sii­o­nin lau­lu­jen sa­nois­sa on pal­jon kyy­ne­lei­tä, mut­ta myös loh­du­tus­ta. Niin elä­mään kuu­lu­via asi­oi­ta ne ovat.

Mi­nul­le on ai­na ol­lut ra­kas Väi­nö Ha­vak­sen kau­niis­ti sol­ju­va Sii­o­nin lau­lu (274) vuo­del­ta 1937:

Sun­nun­tai­le­poon soi­te­taan,

it­kus­ta iloon saa­te­taan

uu­pu­nut uu­ras­ta­ja.

Suo kor­juu­juh­lan sep­pe­leen,

vii­mei­sen pyyh­kii kyy­ne­leen

saa­pu­va Ar­mah­ta­ja.

It­ku ja kyy­ne­leet kuu­lu­vat syn­ty­mään ja kuo­le­maan. Vas­ta­syn­ty­neen lap­sen en­sim­mäi­nen par­kai­su on odo­tet­tu. Uu­si ih­mis­tai­mi on sy­leil­tä­vä­nä, ja kyy­ne­leet pur­kau­tu­vat äi­din ja mui­den­kin läs­nä­o­li­joi­den sil­mis­tä. Ne ovat hel­po­tuk­sen, ki­vun ja jän­ni­tyk­sen lop­pu­mi­sen, lii­ku­tuk­sen ja kii­tol­li­suu­den il­maus.

Myös sil­loin kun ih­mi­sen elä­mä päät­tyy, ja läh­ti­jä hen­käi­see vii­mei­sen ker­ran, lä­heis­ten sil­mät täyt­ty­vät kyy­ne­lis­tä. Kai­paus, het­ken ai­nut­ker­tai­suus ja eron lo­pul­li­suus py­säyt­tä­vät.

Olim­me äi­tim­me vuo­teen ym­pä­ril­lä hä­nen vii­mei­si­nä elin­päi­vi­nään. äi­din vii­mei­siä sa­no­ja oli­vat:

– äl­kää, lap­set, it­ke­kö, kun äi­ti läh­tee tai­vaa­seen.

Kyl­lä me it­kim­me.