Ai­li Pa­sa­nen

“Mis­tä olet ko­toi­sin?” Tuo ky­sy­mys esi­te­tään mo­nes­sa ti­lan­tees­sa.

Ker­ran eräs nuo­ri nos­te­li har­ti­oi­taan ja to­kai­si: “No, tuol­ta­pa vain. Se on sem­mo­nen tup­pu­ky­lä.” Pie­nen het­ken kes­kus­te­lim­me, mitä tar­koit­taa tup­pu­ky­lä ja mik­si hän ei oi­ke­as­taan tun­te­nut ole­van­sa ko­toi­sin mis­tään. Mik­si hän piti ko­ti­paik­kaan­sa ai­van mi­tät­tö­mä­nä? Käy­tös­sä on sel­lai­nen­kin sa­non­ta, et­tä joku asia ei ole mis­tään ko­toi­sin.

Toi­ses­sa ti­lan­tees­sa lap­si ei tien­nyt, mis­sä hä­nen ko­tin­sa on. Hän sa­noi nyt asu­van­sa isän luo­na ja toi­si­naan äi­din luo­na. Lo­puk­si lap­si to­te­si, et­tä mum­mon luo­na on pa­ras­ta ol­la.

En­tä joku maa­han­muut­ta­ja, joka ei vält­tä­mät­tä roh­ke­ne sa­noa mi­tään ei­kä mil­lään kie­lel­lä? So­dan ja­lois­ta pa­koon läh­te­neet suo­ma­lai­set eva­kot ko­ki­vat usein sitä, et­tä hei­tä ”rys­si­tel­tiin”.

Nämä kaik­ki ovat ol­leet mi­nul­le py­säyt­tä­viä ker­to­muk­sia ja ko­ke­muk­sia.

”Ol­la ko­toi­sin jos­tain” si­säl­tää seu­dun, jos­sa asuu tai on asu­nut. Mi­nus­ta sii­hen liit­tyy olen­nai­se­na osa­na oma per­he ja ih­mi­set, joi­den kans­sa on te­ke­mi­sis­sä. Oma kie­li tai mur­re on mer­kit­tä­vä. Il­man näi­tä ih­mi­nen on kuin ajo­puu: ei tie­dä, mis­tä on tu­los­sa ei­kä min­ne on me­nos­sa.

Ny­kyi­se­nä ai­ka­na, jona pal­jon muu­te­taan ja opis­kel­laan uu­sia kie­liä, äi­din­kie­li on mie­les­tä­ni vie­lä en­tis­tä­kin tär­ke­äm­pi. Se on ih­mi­sen si­säi­sen maa­il­man, mie­li­ku­vien, muis­to­jen ja sy­vim­pien aja­tus­ten kie­li. On hyvä, jos per­hees­sä las­ten ha­lu­taan säi­lyt­tä­vän myös äi­din­kie­len­sä, vaik­ka elet­täi­siin­kin muun kie­len va­ras­sa.

Tun­nen ih­mi­siä, jot­ka ovat koko ikän­sä asu­neet sa­mal­la seu­dul­la. Se on saat­ta­nut ol­la mo­nien su­ku­pol­vien asuin­seu­tu. He to­del­la tie­tä­vät, mis­tä ovat ko­toi­sin. On myös nii­tä, jot­ka tun­te­vat it­sen­sä juu­ret­to­mik­si, ei­vät­kä tie­dä, mis­tä ovat ko­toi­sin. Tun­te­vat it­sel­leen vie­raak­si ny­kyi­sen asuin­pai­kan ja en­ti­sis­tä­kin ovat ir­tau­tu­neet.

Ei­vät van­hem­mat tur­haan mie­ti, mis­sä oli­si las­ten hyvä vart­tua, mi­hin he voi­si­vat juur­tua ja mis­sä he sai­si­vat tur­val­li­sia kan­ta­via ih­mis­suh­tei­ta. Nämä ovat laa­jo­ja kau­as­kan­toi­sia ky­sy­myk­siä.

Omas­ta ko­ke­muk­ses­ta­ni tie­dän, et­tä jo­kai­sel­ta asuin­seu­dul­ta jää jo­tain mu­kaan. Olen kau­an jo, enim­män osan elä­mää­ni, asu­nut Kai­nuus­sa. Voin ai­van hy­vin sa­noa, et­tä nyt olen tääl­tä ko­toi­sin. En tai­da oi­ke­a­ta Kai­nuun mur­ret­ta joi­ta­kin sa­non­to­ja ja ken­ties ää­nen­pai­noa lu­kuun ot­ta­mat­ta. Tän­ne olen nyt juur­tu­nut, ei­kä mi­nul­la ole mi­tään tar­vet­ta muut­taa tääl­tä. Mut­ta jos saan pi­dem­mäs­ti ker­toa, voin sa­noa muu­ta­kin.

Läm­pi­mät lap­suu­den muis­to­ni ovat Sa­ta­kun­nas­ta, Par­ka­non pa­ro­nin pi­tä­jäs­tä. Sen seu­dun mur­re osuu heti kor­vaa­ni, kun sitä jos­sain kuu­len. Tääl­lä ka­rus­sa Kai­nuus­sa kai­paan ke­väi­sin lap­suu­te­ni pel­to­ja, jot­ka oli­vat val­koi­se­naan val­ko­vuok­ko­ja.

Kun kuu­len Kes­ki-Suo­men maa­kun­ta­lau­lun ja sii­nä sä­keen ”Syn­ty­mä­paik­ka kun on sy­dän Suo­men”, sy­dä­mes­sä­ni läi­käh­tää; olen syn­ty­nyt Jy­väs­ky­läs­sä so­ta­vuo­sien jäl­keen. Siel­lä en to­sin asu­nut kuin pari vuot­ta, mut­ta lap­se­na kä­vin siel­lä mo­nes­ti ja nuo­re­na olin ke­sä­o­pis­ke­li­ja­na. Tun­nen­ko sen seu­dun ko­toi­sak­si sik­si­kin, et­tä per­heem­me sai jää­dä asu­maan Jy­väs­ky­lään evak­ko­tai­pa­leen jäl­keen? Tie­dän, et­tä van­hem­pa­ni ja si­sa­ruk­se­ni sai­vat siel­tä ys­tä­viä ja tun­si­vat olon­sa tur­val­li­sek­si.

Kou­lu­vuo­det Ka­jaa­nis­sa ja nyt jo yli vii­si­kym­men­tä vuot­ta Sot­ka­mos­sa – kai­kil­la vuo­sil­la on oma mer­ki­tyk­sen­sä.

Kun sy­vem­mäl­le ajat­te­len juu­ri­a­ni, tun­nen suo­nis­sa­ni vir­taa­van kar­ja­lais­ta ver­ta. Äi­ti syn­tyi Li­pe­ris­sä. Niil­lä seu­duil­la eli­vät myös muu­ta­mat edel­li­set su­ku­pol­vet. Isä syn­tyi Vii­pu­ris­sa, mut­ta muut­ti pie­ne­nä poi­ka­na per­heen­sä kans­sa su­vun seu­duil­le Pol­vi­jär­vel­le. Äi­ti ja isä muut­ti­vat nuo­re­na pa­ri­na itäi­sem­pään Kar­ja­laan, maam­me ny­kyi­sen itä­ra­jan taa. Tal­vi­so­dan syt­ty­es­sä koti jäi Vii­pu­riin.

Kiin­nos­tus ja kai­paus kaik­keen Kar­ja­laan liit­ty­vään tai­taa mi­nus­sa vain kas­vaa ikä­vuo­sien kart­tu­es­sa. Kaik­ki asuin­seu­tu­ni ovat hy­vin su­lau­tu­neet kar­ja­lai­seen pe­ri­mää­ni. Ne ovat elä­män rik­kaut­ta.

Koko ih­mis­kun­nan ajan ih­mi­set ovat muut­ta­neet pai­kas­ta toi­seen yk­sit­täi­si­nä hen­ki­löi­nä tai ko­ko­nai­si­na kan­soi­na. On et­sit­ty pa­rem­paa elä­mää tai jou­dut­tu pa­ke­ne­maan. Mie­lee­ni tu­lee Ab­ra­ha­min luot­ta­vai­nen läh­tö maa­han, jon­ka Ju­ma­la hä­nel­le osoit­ti. Is­ra­e­lin kan­sa läh­ti pit­käl­le vai­ke­al­le kor­pi­tai­pa­leel­le lu­vat­tua maa­ta koh­ti.

Toi­vo pääs­tä ko­ti­maa­han aut­toi juu­ta­lai­sia py­sy­mään hen­gis­sä vai­keis­sa­kin koh­taa­mis­saan jul­muuk­sis­sa.

Py­häin­päi­vän ai­kaan muis­te­len mo­nia rak­kai­ta­ni. He ovat jo ajal­li­sen mat­kan­sa teh­neet, maal­li­sen ko­tin­sa jät­tä­neet, us­kos­sa pois nuk­ku­neet ja pääs­seet tai­vaan ko­tiin. Tai­vaan koti – ko­ti­han on jo­tain, mi­hin on kai­paus. Ko­dis­ta ol­laan läh­töi­sin. Pie­ni vas­ta­syn­ty­nyt lap­si hei­jas­taa vi­at­to­muu­des­saan ja puh­tau­des­saan tai­vas­ta. Lap­si on ko­toi­sin tai­vaas­ta.

Mi­nul­le yk­si rak­kaim­mis­ta Sii­o­nin lau­luis­ta on lau­lu 284. Jo al­ku­sa­nat ”Kul­jem­me koh­ti uut­ta isän­maa­ta, nyt sitä vie­lä kau­kaa kat­se­lem­me” pu­hut­te­le­vat sy­väs­ti. Lau­lus­sa on py­häin­päi­vän sa­no­ma: ”Näin sama us­ko, toi­vo, lu­paus myös hei­tä Her­ran kan­san le­poon joh­ti.”

Kun säi­ly­täm­me us­kon lop­puun as­ti, ”kat­som­me uu­sin sil­min Ju­ma­laa ja päi­vää tai­vaal­li­sen isän­maam­me” (SL 284:6).