Jo­kai­nen lie­nee kuul­lut jos­sain ti­lan­tees­sa: On­ko mi­nun pak­ko? Se on sa­not­tu kiuk­kui­sel­la ää­nel­lä, huo­kauk­sel­la tai miet­ti­jä on vain mie­les­sään teh­nyt ky­sy­myk­sen.

On pal­jon pak­koon liit­ty­viä kä­sit­tei­tä kou­lu­pa­kos­ta ja pak­ko­huu­to­kau­pas­ta mas­ki­pak­koon as­ti. Pak­ko­ra­ko­ses­sa ryh­dy­tään jo­hon­kin ja pak­ko­pul­lan syön­ti tun­tuu vas­ten­mie­li­sel­tä. Kas­vat­ta­jat ovat ky­sy­myk­sen kans­sa vas­ta­tus­ten usein.

Jos­kus pak­ko-sa­naa käy­te­tään ihan ke­vy­es­ti. Saa­tan­pa sa­noa: ”Kyl­lä mi­nun nyt oli jo pak­ko tart­tua imu­riin.” Jos­kus pak­ko on ras­kas ja ah­dis­ta­va. Sitä vas­taan me ka­pi­noim­me, nou­see vas­tus­tus.

Et­sin Raa­ma­tun ha­ku­sa­na­kir­jas­ta pak­ko-sa­naa. Löy­sin teks­te­jä pak­ko­siir­to­lai­suu­des­ta ja pak­ko­työs­tä. Pal­jon ras­kaam­pia ko­ke­muk­sia kuin mei­dän pak­kom­me ta­val­li­ses­sa elä­mäs­sä.

Pak­koa olen it­sel­tä­ni mo­nes­ti ky­sy­nyt. Olen ky­sy­nyt, olen­ko minä it­se sen pa­kon luo­nut vai on­ko pak­ko ul­ko­a­päin sa­nel­tu. Jos­kus olen huo­man­nut, et­tei pak­ko­na pi­tä­mä­ni ol­lut­kaan pak­ko. Olen jopa jou­tu­nut ker­to­maan ja pe­rus­te­le­maan, mik­si en jo­hon­kin osal­lis­tu. Olen tun­te­nut val­ta­van va­pau­den kiel­täy­ty­es­sä­ni. Pak­ko on muut­tu­nut vel­vol­li­suu­dek­si tai mah­dol­li­suu­dek­si. Olen saa­nut va­paas­ti har­ki­ta.

Ai­kai­sem­min op­pi­vel­vol­li­suu­des­ta pu­hut­tiin ni­mel­lä kou­lu­pak­ko. Suo­mes­sa sää­det­tiin vuon­na 1921 op­pi­vel­vol­li­suus­la­ki, joka mää­rä­si jo­kai­sel­le pa­kol­li­sek­si vä­hin­tään kuu­si­vuo­ti­sen kan­sa­kou­lun suo­rit­ta­mi­sen. Nyt tuo­ta op­pi­vel­vol­li­suu­si­kää on pi­den­net­ty. Op­pi­vel­vol­li­set saa­vat suu­ret etuu­det ja mah­dol­li­suu­det ai­van il­mai­sek­si. Ne kos­ke­vat kaik­kia ta­sa­puo­li­ses­ti, ja yh­teis­kun­ta tar­jo­aa ne. Pa­kon si­jas­ta voi­daan pu­hua val­ta­vas­ta edus­ta ja mah­dol­li­suu­des­ta lap­sen ja nuo­ren elä­mäs­sä.

Vas­ta­ha­koi­sel­le op­pi­laal­le muis­tan jos­kus sa­no­nee­ni, et­ten voi pa­kot­taa si­nua op­pi­maan, en voi si­nun pää­hä­si jo­tain tie­toa tai tai­toa ta­koa. Jos voi­sin, ken­ties niin te­ki­sin­kin. Mut­ta nämä teh­tä­vät si­nun täy­tyy teh­dä, ei mi­nun vuok­se­ni, vaan si­nun it­se­si.

Edut ja oi­keu­det si­säl­tä­vät ai­na vel­voit­tei­ta it­seä ja toi­sia koh­taan. Nii­den nä­ke­mi­nen ai­van luon­nol­li­se­na asi­a­na hel­pot­taa te­ke­mään oman osuu­ten­sa mie­lel­lään. Nä­ke­mi­nen aut­taa kou­lu­lais­ta ilol­la te­ke­mään teh­tä­vän­sä, van­hem­pia oh­jaa­maan lap­si­aan, työn saa­nut­ta te­ke­mään teh­tä­vän­sä.

Ny­ky­a­jan ih­mi­set vaa­ti­vat lii­an pal­jon it­sel­leen ja omil­le ryh­mil­leen oi­keuk­sia vas­tuu­ta muis­ta­mat­ta. Sa­no­taan, et­tei mi­nua voi ku­kaan pa­kot­taa alis­tu­maan yh­tei­ses­ti so­vit­tui­hin tai yh­teis­kun­ta­jär­jes­tyk­sen mää­räyk­siin tai la­kei­hin. Tämä nä­kyy pie­nis­sä ja isois­sa asi­ois­sa vä­lin­pi­tä­mät­tö­myy­te­nä toi­sia koh­taan ja sär­kee yh­teis­kun­taa.

Mie­lee­ni tu­lee taas vuo­si­kym­men­ten ta­kai­set so­ta­vuo­det, jot­ka ko­et­te­li­vat isän­maa­tam­me. So­ta­rin­ta­mal­le ja mui­hin teh­tä­viin läh­ti­jöil­tä ei ky­syt­ty, on­ko mie­luis­ta läh­teä. Käs­ky kuu­lui mis­sä ja mil­loin on ol­ta­va val­mii­na läh­töön. Isän­maan va­paus vel­voit­ti. Mil­lais­ta elä­mäm­me nyt oli­si, jos sil­loi­seen ”pak­koon” ei oli­si suos­tut­tu?

Se oi­val­lus, et­tä pa­kol­ta tun­tu­va teh­tä­vä muut­tuu­kin it­sel­le tar­koi­te­tuk­si vel­vol­li­suu­dek­si ja lo­pul­ta ken­ties luot­ta­muk­sen osoi­tuk­sek­si, va­paut­taa. Saa ko­kea työn iloa.