Kä­ve­len usein hau­taus­maal­la, kul­jen sen läpi to­tu­tul­le met­sä­len­kil­le. Jos­kus py­säh­dyn tu­tun hau­dan ää­res­sä. Muis­tot nou­se­vat mie­leen.

Hau­doil­la on mo­nen­lai­sia ris­te­jä, ja hau­ta­ki­viin on kai­ver­ret­tu sa­no­ja ja ris­ti­ku­vi­oi­ta. Jot­kut ris­tit ai­ka on jo la­hot­ta­nut, ne ovat maa­han va­jo­a­mai­sil­laan. Hau­dat ja ki­vet ker­to­vat omaa ta­ri­naan­sa ih­mi­sis­tä, joi­den elä­mä on päät­ty­nyt. Ne kät­ke­vät mo­nia koh­ta­loi­ta, jo unoh­det­tu­ja­kin. Lä­hei­sil­le ne ovat ol­leet kai­pauk­sen ja me­ne­tyk­sen sym­bo­le­ja. En­tä san­ka­ri­hau­to­jen val­kois­ten ris­tien ri­vis­töt? Ne pu­hu­vat meil­le sii­tä, mi­ten mo­nen ih­mi­sen elä­mä on päät­ty­nyt isän­maa­tam­me puo­lus­ta­es­saan.

Olin ke­säl­lä mu­ka­na Bal­ti­an kier­rok­sel­la. Py­säh­dyim­me vai­kut­ta­vas­sa pai­kas­sa Liet­tu­as­sa lä­hel­lä Si­au­li­ai­ta. Ris­ti­kuk­ku­lal­la on kym­me­niä tu­han­sia eri­lai­sia ris­te­jä ja Kris­tuk­sen ja Ju­ma­lan äi­din pat­sai­ta.

Eräs ta­ri­na ker­too, et­tä pai­kal­la on ol­lut ih­mei­tä te­ke­vä pyhä läh­de, jon­ka vesi on pa­ran­ta­nut lap­sen vai­ke­as­ta sai­rau­des­ta. Sen vuok­si ty­tön isä oli pys­tyt­tä­nyt kuk­ku­lal­le ris­tin. Kun vuo­si­na 1831 ja 1863 Liet­tu­an kan­san­nou­sun ai­ka­na ka­pi­nal­li­sia sur­mat­tiin ei­kä omai­sil­le ker­rot­tu, mi­hin hei­dät oli hau­dat­tu, alet­tiin pai­kal­le tuo­da ris­te­jä. Ve­nä­jän tsaa­rin val­lan ja neu­vos­to­mie­hi­tyk­sen ai­ka­na ris­tien mää­rä kas­voi. Kuk­ku­las­ta tuli vä­hi­tel­len py­hiin­va­el­lus­paik­ka.

Neu­vos­to­val­lan ai­ka­na kar­ko­tet­tu­jen ja jäl­jet­tö­miin ka­don­nei­den muis­tol­le omai­set pys­tyt­ti­vät ris­te­jä. Ris­tien tuon­ti jat­kui, vaik­ka neu­vos­to­val­ta tu­ho­si nii­tä. Usei­ta ker­to­ja ris­tit kaa­det­tiin ja kuk­ku­la la­nat­tiin ta­sai­sek­si. Mut­ta yhä uu­del­leen kuk­ku­la nou­si ja uu­det ris­tit täyt­ti­vät sen. Neu­vos­to­ar­mei­ja jopa aset­ti var­ti­joi­ta kuk­ku­lal­le es­tääk­seen ris­tien tuon­nin.

Kul­jen Ris­ti­kuk­ku­lal­la ris­tien reu­nus­ta­mia pol­ku­ja, nou­sen jyrk­kiä por­tai­ta, kat­se­len vas­taan tu­le­via va­el­ta­jia. Jot­kut tu­ris­tit lie­ne­vät py­hiin­va­el­ta­jia. He nöyr­ty­vät ku­mar­ruk­seen, saat­ta­vat­pa suu­del­la­kin ris­tiä. Kaik­ki ris­tit ovat jää­neet niil­le si­joil­leen, mil­le ne on ase­tet­tu. Sii­nä ne la­ho­a­vat toi­siin­sa no­ja­ten. Se­as­sa on myös uu­sia, puu on ai­van vaa­le­aa ja tuo­ret­ta. Siis vie­lä­kin ris­te­jä tuo­daan.

Sii­nä as­tel­les­sa­ni nou­see mie­lee­ni tun­te­mat­to­man te­ki­jän runo vai­ke­as­ta ris­tis­tä, sii­tä, kuin­ka Mes­ta­ri vei ai­na ris­tis­tään nur­ku­van ris­ti­tar­haan. Mes­ta­ri sa­noi: ”Saat va­li­ta ris­tin par­haan.” Nur­ku­ja jät­ti taak­kan­sa por­tin pie­leen ja läh­ti rie­mui­ten so­vit­te­le­maan ris­te­jä. Il­taan as­ti hän kul­ki, ei­kä mi­kään ris­ti ol­lut so­pi­va. Ne kaik­ki oli­vat hy­vin vai­kei­ta kan­taa. Her­ra lu­pa­si nur­ku­jal­le vie­lä so­vi­tet­ta­vak­si yh­den ris­tin, joka oli­kin juu­ri so­pi­va.

”Sait ta­kai­sin ris­ti­si oman, mie­les­tä­si ras­kaan, kel­vot­to­man.

Se so­pii juu­ri sun har­teil­le­si, se on si­nun siu­nauk­se­si.”

Mat­kan jat­ku­es­sa saam­me kuul­la­kin ru­non esi­tet­ty­nä.

Näin me mo­nes­ti ko­em­me. Toi­sen ih­mi­sen osas­sa em­me sel­viy­tyi­si, em­me jak­sai­si hä­nen ris­ti­ään kan­taa. Saam­me tyy­tyä omaan ris­tiim­me.

Hil­jen­nym­me aa­mu­har­tau­teen, jon­ka sa­no­ma ker­too ris­tis­tä. Ris­tis­tä, joka täh­tem­me nos­tet­tiin Gol­ga­tan kum­mul­le, ja ylös­nou­seen ris­tiin­nau­li­tun ja an­teek­si­an­ta­muk­sen voi­mas­ta. Ka­tok­ses­sa, jos­sa sei­som­me, ku­jer­te­le­vat kyyh­ky­set au­rin­gos­sa hoh­ta­van si­ni­si­ne kyl­ki­neen. Pääs­ky­set sir­ku­tel­len piir­te­le­vät pit­kiä kaa­ria si­ni­sel­le tai­vaal­le. Nur­met ja Ris­ti­kuk­ku­lan puut vi­he­ri­öi­vät. Luo­ja luo uut­ta.

Kas­te­juh­las­sa pap­pi piir­tää ris­tin lap­sen rin­taan ja ot­saan. Se on herk­kä ja kau­nis het­ki. Pyy­däm­me Tai­vaan Isän siu­naus­ta lap­sen elä­mään, jon­ka kul­ku ei ole tie­dos­sam­me. Se on vain elä­män an­ta­jan tie­dos­sa.

Sa­man ris­tin pap­pi piir­tää hie­kal­la ar­kun pääl­le. Tuo het­ki py­säyt­tää toi­sel­la ta­val­la. Se ris­ti muis­tut­taa maan mul­las­ta, mut­ta sa­mal­la myös ylös­nou­se­muk­sen päi­väs­tä. Joka ker­ta se tuo mie­lee­ni oman elä­mä­ni päät­ty­mi­sen. Se het­ki ei ole tie­dos­sa­ni. Ru­kous nou­see: ”Suo, et­ten ek­sy tiel­tä, vaan kuu­lun lau­maa­si.”