Ei tämä nuo­ruu­te­ni haa­vei­siin kuu­lu­nut – yh­den ih­mi­sen koti. Se on kui­ten­kin ko­ti­ni, jo­hon on rie­mu­kas­ta ai­na pa­la­ta. Tu­le­vai­suu­den ku­vi­tel­ma oli eri­lai­nen. Oli­vat­ko ne haa­veet tur­hia, kun ei­vät to­teu­tu­neet? Ei­vät mi­nun mie­les­tä­ni. Ei­hän haa­veil­les­sa tie­dä, mikä to­teu­tuu. Jos kai­ken tie­täi­si en­nal­ta, tun­tui­si elä­mä ai­ka tyh­jäl­tä.

Haa­veet, mat­kat vain omas­sa mie­les­sä, ei­vät häi­rit­se tai louk­kaa ke­tään, jos ne ei­vät val­taa ar­ki­to­del­li­suut­ta ja vie toi­min­ta­ky­kyä. Haa­vei­len vie­lä­kin, mut­ta haa­ve­ku­vat ovat elä­män myö­tä muut­tu­neet. Mie­li­ku­vi­tus­mat­koil­la, joil­la ei tar­vi­ta pas­sia, mat­ka­lauk­kua, ra­haa, va­paa­päi­viä ei­kä edes mat­ka­seu­raa, saa uut­ta vä­riä ta­sai­seen puu­dut­ta­vaan ar­keen.

Toi­si­naan teen oi­kei­ta­kin mat­ko­ja, pie­niä ja suu­rem­pia. Mu­ka­va muis­to on jää­nyt yö­ky­läi­lys­tä mi­nul­le lä­hei­ses­sä per­hees­sä. Paik­ka­ni oli aa­mu­pa­lal­la kes­kel­lä pit­kää penk­kiä las­ten vä­lis­sä. Pie­nim­mäi­nen is­tui san­ka­ri­na syöt­tö­tuo­lis­sa pöy­dän pääs­sä puu­ro­lu­sik­kaa hei­lu­tel­len ja lau­lel­len iloi­ses­ti.

– On­pa mi­nun nyt mu­ka­va aa­mu­kah­via juo­da, kun ei tar­vit­se ol­la pöy­däs­sä yk­sin, to­te­sin.

– Hui­ii, ei­kö se ole ihan tyl­sää, mi­nua kat­soi­vat pie­nen ty­tön ih­met­te­le­vät sil­mät.

– Ei­kö si­nul­la ole ke­tään, ky­se­li joku pie­nem­pi.

Sii­hen taas ker­roin, mi­ten asun.

– Sinä aa­mu­kah­vil­la ai­van yk­sin vain it­se­si kans­sa, täs­men­si en­sim­mäi­nen ky­sy­jä.

Ker­roin, mi­ten päi­vää­ni kuu­lu­vat kaik­ki ne ko­din as­ka­reet, jot­ka täs­sä­kin ko­dis­sa tar­vit­see teh­dä. Ker­roin jo­tain muu­ta­kin. Per­hee­näi­ti vie­lä li­sä­si, et­tä mi­nul­la on mah­dol­li­suus mo­neen asi­aan kel­tään toi­sel­ta ky­sy­mät­tä, ke­nen­kään häi­rit­se­mät­tä.

– Minä ai­na­kin voin jos­kus tul­la si­nun luok­se yök­si, lu­pa­si kum­mi­poi­ka­ni.

Mo­nes­ti ih­met­te­len ja ihai­len äi­te­jä, mi­ten he jak­sa­vat kan­taa per­heen huo­lia, kun mi­nä­kin tun­nen jois­ta­kin lä­heis­ten asi­ois­ta niin suur­ta ki­pua. Ajat­te­len kui­ten­kin, et­tä heil­lä on äi­tiy­den lah­jan tuo­ma voi­ma ja ilo, nä­ky­mä tu­le­vai­suu­teen. Luu­len, et­tä en sel­viy­tyi­si niis­tä mo­nis­ta per­he-elä­män haas­teis­ta. Tai­vaan Isä on an­ta­nut mi­nul­le so­pi­van osan. Toi­von, et­tei mi­nus­ta kos­kaan tu­li­si niin it­see­ni tui­jot­ta­vaa, et­tei­vät mi­nua tois­ten ilot, tar­peet ja huo­let lii­kut­tai­si. Ne kuu­lu­vat rik­kaa­seen elä­mään.

Per­heet­tö­mäl­lä on mo­nia va­pauk­sia, tul­la ja men­nä, hank­kia jo­tain, va­li­ta ajan­käyt­töä. On kyl­lä ra­joi­tuk­si­a­kin, ei ihan kaik­kea voi teh­dä ei­kä saa­da, ei­kä muu­ten ole ha­lu­a­kaan. Mei­tä tar­vi­taan mo­nis­sa teh­tä­vis­sä lä­heis­tem­me kes­kuu­des­sa, yh­teis­kun­nas­sa ja kris­til­li­syy­tem­me pii­ris­sä. Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen lii­an mo­nis­sa lan­gois­sa kiin­ni. Sil­loin oli­si mu­ka­va, kun ei tar­vit­si­si tul­la tyh­jään ko­tiin. Oli­si joku, joka kuun­te­li­si, ym­mär­täi­si aja­tuk­se­ni ja tun­tee­ni. Sen­kin olen kyl­lä näh­nyt, et­tei elä­män­kump­pa­ni vält­tä­mät­tä ole­kaan toi­sen her­kim­pien aja­tus­ten ja tun­tei­den kans­sa sa­mois­sa maa­il­mois­sa.

Olen ko­ke­nut, et­tä yk­sin ol­les­sa omis­sa aja­tuk­sis­sa voi avau­tua ai­van uu­sia nä­ky­miä elä­mään, jos sitä hil­jai­suut­ta ei hal­lit­se ah­dis­tus. Par­hai­ten sen koen met­sä­po­lul­la tai ve­den ää­rel­lä. Voi sen ko­kea jos­sain ar­ki­ses­sä yk­si­toik­koi­ses­sa työs­sä­kin, jota kä­det osaa­vat teh­dä ja aja­tus saa va­paas­ti len­tää. Tyl­säs­tä het­kes­tä voi tul­la ri­kas, se voi tuo­da elä­män iloa.

Tuo tyl­syyt­tä ih­met­te­le­vä ja ky­se­le­vä tyt­tö­kin on jo kas­va­nut. Hän on nuo­ri opis­ke­li­ja, joka kai­paa mo­nes­ti omaa rau­haa per­heen vilk­kaan ar­jen kes­kel­lä.

Sain juu­ri lu­et­ta­vak­si pro­fes­so­ri ja fi­lo­so­fi Juha T. Ha­ka­lan kir­jan Tyl­syy­den ylis­tys. Sii­nä hän poh­tii muun mu­as­sa ny­kyih­mi­sen pel­koa koh­da­ta it­sen­sä het­ki­nä, joi­na ei pal­jon ta­pah­du. Ne het­ket an­ta­vat kui­ten­kin ti­laa aja­tuk­sil­le ja luo­vuu­del­le. Tyl­syy­den het­ket ovat tar­peel­li­sia kai­ke­ni­käi­sil­le. Kir­jan nimi jo ker­too sen.