Ei tämä nuoruuteni haaveisiin kuulunut – yhden ihmisen koti. Se on kuitenkin kotini, johon on riemukasta aina palata. Tulevaisuuden kuvitelma oli erilainen. Olivatko ne haaveet turhia, kun eivät toteutuneet? Eivät minun mielestäni. Eihän haaveillessa tiedä, mikä toteutuu. Jos kaiken tietäisi ennalta, tuntuisi elämä aika tyhjältä.
Haaveet, matkat vain omassa mielessä, eivät häiritse tai loukkaa ketään, jos ne eivät valtaa arkitodellisuutta ja vie toimintakykyä. Haaveilen vieläkin, mutta haavekuvat ovat elämän myötä muuttuneet. Mielikuvitusmatkoilla, joilla ei tarvita passia, matkalaukkua, rahaa, vapaapäiviä eikä edes matkaseuraa, saa uutta väriä tasaiseen puuduttavaan arkeen.
Toisinaan teen oikeitakin matkoja, pieniä ja suurempia. Mukava muisto on jäänyt yökyläilystä minulle läheisessä perheessä. Paikkani oli aamupalalla keskellä pitkää penkkiä lasten välissä. Pienimmäinen istui sankarina syöttötuolissa pöydän päässä puurolusikkaa heilutellen ja laulellen iloisesti.
– Onpa minun nyt mukava aamukahvia juoda, kun ei tarvitse olla pöydässä yksin, totesin.
– Huiii, eikö se ole ihan tylsää, minua katsoivat pienen tytön ihmettelevät silmät.
– Eikö sinulla ole ketään, kyseli joku pienempi.
Siihen taas kerroin, miten asun.
– Sinä aamukahvilla aivan yksin vain itsesi kanssa, täsmensi ensimmäinen kysyjä.
Kerroin, miten päivääni kuuluvat kaikki ne kodin askareet, jotka tässäkin kodissa tarvitsee tehdä. Kerroin jotain muutakin. Perheenäiti vielä lisäsi, että minulla on mahdollisuus moneen asiaan keltään toiselta kysymättä, kenenkään häiritsemättä.
– Minä ainakin voin joskus tulla sinun luokse yöksi, lupasi kummipoikani.
Monesti ihmettelen ja ihailen äitejä, miten he jaksavat kantaa perheen huolia, kun minäkin tunnen joistakin läheisten asioista niin suurta kipua. Ajattelen kuitenkin, että heillä on äitiyden lahjan tuoma voima ja ilo, näkymä tulevaisuuteen. Luulen, että en selviytyisi niistä monista perhe-elämän haasteista. Taivaan Isä on antanut minulle sopivan osan. Toivon, ettei minusta koskaan tulisi niin itseeni tuijottavaa, etteivät minua toisten ilot, tarpeet ja huolet liikuttaisi. Ne kuuluvat rikkaaseen elämään.
Perheettömällä on monia vapauksia, tulla ja mennä, hankkia jotain, valita ajankäyttöä. On kyllä rajoituksiakin, ei ihan kaikkea voi tehdä eikä saada, eikä muuten ole haluakaan. Meitä tarvitaan monissa tehtävissä läheistemme keskuudessa, yhteiskunnassa ja kristillisyytemme piirissä. Joskus minusta tuntuu, että olen liian monissa langoissa kiinni. Silloin olisi mukava, kun ei tarvitsisi tulla tyhjään kotiin. Olisi joku, joka kuuntelisi, ymmärtäisi ajatukseni ja tunteeni. Senkin olen kyllä nähnyt, ettei elämänkumppani välttämättä olekaan toisen herkimpien ajatusten ja tunteiden kanssa samoissa maailmoissa.
Olen kokenut, että yksin ollessa omissa ajatuksissa voi avautua aivan uusia näkymiä elämään, jos sitä hiljaisuutta ei hallitse ahdistus. Parhaiten sen koen metsäpolulla tai veden äärellä. Voi sen kokea jossain arkisessä yksitoikkoisessa työssäkin, jota kädet osaavat tehdä ja ajatus saa vapaasti lentää. Tylsästä hetkestä voi tulla rikas, se voi tuoda elämän iloa.
Tuo tylsyyttä ihmettelevä ja kyselevä tyttökin on jo kasvanut. Hän on nuori opiskelija, joka kaipaa monesti omaa rauhaa perheen vilkkaan arjen keskellä.
Sain juuri luettavaksi professori ja filosofi Juha T. Hakalan kirjan Tylsyyden ylistys. Siinä hän pohtii muun muassa nykyihmisen pelkoa kohdata itsensä hetkinä, joina ei paljon tapahdu. Ne hetket antavat kuitenkin tilaa ajatuksille ja luovuudelle. Tylsyyden hetket ovat tarpeellisia kaikenikäisille. Kirjan nimi jo kertoo sen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys