Ras­va­tes­sa­ni pak­ka­sil­man kui­vat­ta­mia kä­si­ä­ni muis­tan mo­nes­ti eräs­tä pien­tä poi­kaa. Ker­ran hä­nen ko­to­naan käy­des­sä­ni poi­ka is­tui sy­lis­sä­ni. Hän si­ve­li kä­si­ä­ni mo­neen ker­taan, hel­läs­ti, tun­nus­tel­len. Sit­ten hän kat­soi sil­mii­ni ja to­te­si:

– Si­nul­la on kir­ve­li käsi.

Ky­syin, tun­tuu­ko se hä­nes­tä pa­hal­ta. Poi­ka vas­ta­si hy­myil­len:

– Ei, mut­ta se on kir­ve­li.

Mi­nus­ta se oli hie­nos­ti sa­not­tu, ai­van oma sana. Po­jan kä­sien iho oli pie­nen lap­sen peh­me­ä­tä. Nyt tuon po­jan kä­det ovat ai­kui­sen mie­hen kä­det.

Ih­mi­sen käsi on kaik­ki­ne osi­neen ai­van ih­meel­li­nen mo­ni­mut­kai­nen ko­ko­nai­suus, joka toi­mii tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti. Jo­kai­sel­la on ai­van oman­lai­sen­sa kä­det. Jopa niin, et­tä ih­mi­nen voi­daan tun­nis­taa sor­men­jäl­jis­tä.

Sor­mil­la lu­ku­mää­rän las­ke­mi­sen kat­so­taan ole­van al­ku kym­men­jär­jes­tel­mäl­le, jol­la mer­ki­tään lu­ku­mää­riä. Lap­si opet­te­lee in­nol­la pie­net sor­met pys­tys­sä ja ke­huu jo osaa­van­sa. Var­sin tar­peel­lis­ta tou­hua.

Leena Kämäräinen

Vau­van käsi ha­pui­lee ja ta­voit­te­lee tut­tua ja tur­val­lis­ta. Pian lap­si op­pii käyt­tä­mään myös sor­mia tai­ta­vas­ti. Lap­sen kä­den kos­ke­tus on pu­hut­te­le­va. Sii­nä tun­nen tu­le­vai­suu­den kos­ke­tuk­sen. Lap­si tart­tuu luot­ta­vas­ti kiin­ni van­hem­man tai jon­kun lä­hei­sen kä­des­tä. Vai­ke­as­sa­kaan ti­lan­tees­sa ei tar­vit­se sil­loin pe­lä­tä.

Ih­mi­sen iän myö­tä käsi muut­tuu, sen teh­tä­vät laa­je­ne­vat. Kä­del­lä hy­väil­lään ja teh­dään työ­tä. Käsi voi tart­tua toi­sen kä­teen, tu­kea, lu­va­ta pu­ris­tuk­sel­laan us­kol­li­suut­ta ja ker­toa luot­ta­muk­ses­ta. Käsi voi siu­na­ta. Mut­ta kä­del­lä voi myös haa­voit­taa ja lou­ka­ta tois­ta.

On var­sin mo­nen­lai­sia kä­siä. Ne ker­to­vat sii­tä­kin, mitä ih­mi­nen on työk­seen teh­nyt. Muis­tan tä­ti­ni mie­hen kä­det, val­ta­van suu­ret ja työn ko­vet­ta­mat. Erää­nä ke­sä­nä tä­ti­läs­sä ol­les­sa­ni kai­voin neu­lal­la niis­tä tik­ku­ja. Mies to­te­si il­lal­la pel­lol­ta pa­lat­tu­aan, et­tä jo­kin pis­ti. Kuin­ka ol­la­kaan, minä il­moit­tau­duin tik­ku­jen pois­ta­jak­si. Iso­kou­rai­nen isän­tä is­tui sän­gyn pääl­lä ja minä pie­nel­lä jak­ka­ral­la hä­nen edes­sään. Tik­ku­ja oli pal­jon, mon­ta ta­ri­naa en­nä­tin kuul­la hom­ma­ni ai­ka­na.

Olen myös pi­tä­nyt kiin­ni elä­mäs­tä läh­te­vän kä­des­tä. Olen ih­me­tel­lyt, mi­ten työn ra­sit­ta­man kä­den iho voi si­li­tä pie­nen lap­sen ihok­si. On het­kiä, joi­na läh­te­vän käsi vie­lä pu­ris­taa, vaik­ka muu­ten ta­jun­ta saat­taa ol­la hii­pu­mas­sa. Lo­pul­ta tu­lee het­ki, jona ote kir­po­aa. Kä­det pää­se­vät le­poon. Nämä het­ket ovat jää­neet mie­lee­ni.

Tänä ra­joi­tus­ten ai­ka­na moni kai­paa kä­den kos­ke­tus­ta. Mo­nia kos­ket­taa käsi vain jos­sain hoi­to­toi­men­pi­tees­sä. Kä­vin ke­säl­lä vie­rai­lul­la ys­tä­vä­ni luo­na hoi­va­ko­dis­sa. Pi­ha­vie­rai­lu oli sal­lit­tu va­ro­toi­men­pi­tein. Minä pää­sin lu­ki­tus­ta por­tis­ta pi­ha­maal­le, ys­tä­vä­ni tuo­tiin pyö­rä­tuo­lil­la. Tur­va­e­täi­syy­del­tä piti kes­kus­tel­la.

Ys­tä­vä­ni kur­kot­ti kä­si­ään mi­nua koh­ti. Hän oli tot­tu­nut ai­kai­sem­min sii­hen, et­tä pi­din kä­des­tä kiin­ni ja ha­la­sin. Kas­vo­mas­ki­ni vai­keut­ti pu­hee­ni ym­mär­tä­mis­tä, en­kä voi­nut ko­vas­ti huu­taa­kaan. Kä­det ojen­tui­vat jäl­kee­ni, kun pois­tuim­me pi­hal­ta omil­le suun­nil­lem­me. Minä to­te­sin, et­tem­me voi nyt ha­la­ta. Mie­lee­ni jäi hä­nen mur­heel­li­nen il­meen­sä ja ky­sy­mys: ”Mil­loin?”

Yh­den hen­ki­lön ko­dis­sa­ni mi­nä­kin kai­paan kä­den kos­ke­tus­ta. Ei­hän tääl­lä to­sin il­man ra­joi­tuk­si­a­kaan ku­kaan ole mi­nua hy­väi­le­mäs­sä. Ker­ran sa­noin ys­tä­väl­le­ni hä­nen läh­ties­sään:

– Kun teil­lä siel­lä ko­to­na on mon­ta, niin ha­lat­kaa ja pi­tä­kää kä­des­tä kiin­ni.

Tänä ai­ka­na olen hy­vin vä­hän näh­nyt mi­nul­le tär­kei­tä lap­sia. He kas­va­vat ja muut­tu­vat. Toi­vot­ta­vas­ti ei­vät suo­ras­taan vie­raan­nu!

On se sit­ten rie­mu­kas ai­ka, kun lo­pul­ta saa­daan kä­tel­lä! Osaam­me­ko­han?

Ajat­te­len omaa elä­mää­ni ja kaik­kea sitä hy­vää, mitä ym­pä­ril­lä­ni näen. Sii­hen on tar­vit­tu mo­nien kä­si­pa­rien työ­tä. Ko­tien, yh­teis­kun­nan ja Sii­o­nin ra­ken­ta­mi­sek­si on teh­ty työ­tä sy­dä­mel­lä.

Kat­soin Ka­jaa­nin Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen hy­vän mie­len il­taa, jo­hon oli koot­tu pa­lo­ja toi­mi­ta­lon ra­ken­ta­mi­ses­ta ja sii­hen liit­ty­vis­tä myy­jäi­sis­tä. Sot­ka­mon su­vi­seu­ra­kent­tä lau­lui­neen ja iloi­si­ne lap­si­par­vi­neen tuli myös elä­vä­nä etee­ni. Mo­nien eri­lais­ten ih­mis­ten ah­ke­ruu­den tu­los toi kii­tol­li­sen mie­len.

Elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa olen mo­nes­ti to­den­nut, et­tei kä­te­ni yl­lä aut­ta­maan. Sii­nä ti­lan­tees­sa on loh­dul­lis­ta, et­tä voin ris­tiä kä­te­ni ja ru­koil­la. Kun­pa jak­sai­sin luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan tur­val­li­nen ja va­kaa käsi oh­jaa. Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as.