Mo­nen pil­vi­sen ja su­mui­sen aa­mun jäl­keen tai­vaan­ran­ta on kir­kas. Hen­to vaa­le­an­pu­na kat­taa lu­mis­ten pui­den lat­vat, tien liuk­kais­sa koh­dis­sa­kin hoh­de nä­kyy. On mu­ka­va kat­sel­la mai­se­maa ajel­les­sa­ni au­tol­la vie­rai­lul­le. Päi­vä on jo pi­meim­mäs­tä ajas­ta rei­lun kym­me­nen mi­nuut­tia pi­den­ty­nyt. Ja saan näh­dä tä­män kai­ken. Mi­ten suu­ri lah­ja nä­kö­ais­ti on­kaan!

Jo­kin ai­ka sit­ten eräs lä­hei­se­ni yl­lät­täin me­net­ti nä­kö­ky­ky­än­sä. Hä­nel­tä ei on­nis­tu­nut lu­ke­mi­nen­kaan. Sen hän koki suu­re­na me­ne­tyk­se­nä. Nä­kö­ken­täs­sä oli vain hah­mo­ja, ei mi­tään tark­kaa. Sii­nä ti­lan­tees­sa mie­tim­me, mitä kaik­kea me­net­tää, jos ei kun­nol­la näe. On­nek­si ny­ky­tek­nii­kas­ta on apua. Lä­hei­se­ni vies­ti­miin löy­tyi asen­nus, joka muut­ti kir­joi­te­tun teks­tin ää­nek­si. Kävi kui­ten­kin niin on­nel­li­ses­ti, et­tä näkö pik­ku­hil­jaa pa­lau­tui.

Mie­tin sil­loin omal­le koh­dal­le­ni sitä, mil­lais­ta elä­mä oli­si osit­tain­kin nä­ke­mät­tö­mä­nä. En nä­ki­si aa­mu­rus­kon pu­naa, ve­den väl­ket­tä jär­ven pin­nal­la, kuk­ka­niit­ty­jä, lä­hel­lä­ni ole­vien ih­mis­ten kas­vo­ja, oman ko­ti­ni tut­tu­ja ta­va­roi­ta ja mon­ta muu­ta. Lu­ke­mi­nen, kir­joit­ta­mi­nen ja mo­nen­lai­nen mie­lei­nen näp­rää­mi­nen pi­täi­si unoh­taa. Mi­ten vain ha­pui­li­sin vaat­tei­ta­ni, va­ro­vas­ti kos­ket­te­li­sin keit­ti­ös­sä as­ti­oi­ta ja hel­lan nap­pu­loi­ta. Ja yrit­täi­sin sel­viy­tyä as­ka­reis­ta­ni, jois­ta suu­ri osa jäi­si muis­toik­si. En­nen nä­ke­vä­nä mi­nul­la oli­si kui­ten­kin pal­jon muis­ti­ku­via. Eh­kä niis­tä tu­li­si en­tis­tä tär­ke­äm­piä.

Mo­nil­la van­hem­mil­la ih­mi­sil­lä on ol­lut ta­pa­na sa­noa jos­tain odo­te­tus­ta tu­le­vai­suu­den ta­pah­tu­mas­ta: ”Vie­lä­kö­hän mi­nun sil­mä­ni sen nä­ke­vät?”

Olin muu­ta­mia ker­to­ja ai­kui­se­na so­keu­tu­neen ys­tä­vän kans­sa su­vi­seu­rois­sa. Hän ha­lu­si, et­tä ker­roin tark­kaan, mitä it­se näin. Lip­pu­ri­vis­tö, seu­ra­port­ti ja tel­tas­sa pu­hu­jan ko­rok­keen ko­ris­te­lu oli­vat hä­nel­le tär­kei­tä. Seu­ra­port­tia hän ha­lu­si oi­kein kos­ke­tel­la, tun­nus­tel­la pin­taa ja kä­vel­lä pin­taa si­vel­len ai­na­kin osit­tain por­tin ym­pä­ri. Sil­lä ta­val­la hä­nel­le tuli tun­tu­ma por­tin mit­ta­suh­teis­ta.

So­ta­so­kea mo­nien tun­te­ma Mat­ti Ki­vi­nen oli luo­na­ni ker­ran ko­ti­seu­rois­sa pu­hu­mas­sa. Hän var­mis­ti, et­tä pöy­tä­lii­na ruo­ka­pöy­däs­sä oli val­koi­nen, ja ha­lu­si tie­tää, mil­lai­nen ku­vio oli lau­tas­lii­nois­sa. Ne ei­vät ol­leet vä­hä­pä­töi­siä asi­oi­ta.

Mi­ten ti­lan­ne on­kaan eri­lai­nen syn­ty­mäs­tään as­ti so­ke­al­la? Mil­lai­nen on hä­nen mie­li­ku­vis­saan tut­tu ym­pä­ris­tö? Se voi ol­la eri­lai­nen kuin nä­ke­väl­lä.

Pal­jon kau­nis­ta ja tär­ke­ä­tä nä­em­me joka het­ki. Mut­ta mo­nes­ti käy niin­kin, et­tä sil­miem­me eteen tu­lee nä­ky­mä, jon­ka sa­no­ma ei ole­kaan miel­tä ko­hot­ta­va. Nä­em­me ru­maa, ah­dis­ta­vaa, tus­kaa ja ki­pua tuot­ta­vaa. Tu­lee mie­leen, et­tä oli­si ol­lut pa­rem­pi ol­la nä­ke­mät­tä. Nä­ky­mä on voi­nut ol­la muu kuin sil­mil­lä näh­tä­vä. Se saat­taa tuo­da vie­lä suu­rem­man ki­vun. Kaik­kea em­me näe sil­mil­lä, vaan sy­dän ais­tii ja vas­taa­not­taa sa­nat­to­mat­kin vies­tit.

Tätä kaik­kea nä­ky­mien ja ää­nien tul­vaa, joka mei­dät ym­pä­röi, mo­nes­ti ai­van vä­syn kat­so­maan ja kuu­le­maan. Mil­lai­set asi­at tal­len­tu­vat las­ten ja nuor­ten mie­li­ku­viin, hei­dän tah­to­mat­taan­kin? Ne mie­li­ku­vat voi­vat vää­ris­tää to­del­li­suut­ta, ai­heut­taa häm­min­kiä, pel­ko­ja ja ai­van epä­to­del­li­sia mah­dol­li­suuk­sia elä­mäs­sä. Pal­jon on tar­peen kes­kus­tel­la nuor­ten kans­sa, roh­kai­su­a­kin he tar­vit­se­vat.

Vuo­si on vaih­tu­mas­sa. Suun­nit­te­lem­me, odo­tam­me ja mie­tim­me. Em­me näe tu­le­vai­suu­teen. Se on meil­tä pei­tet­ty. Mut­ta on sil­mät, jot­ka nä­ke­vät kai­ken. Ju­ma­lan sil­mil­tä ei ole mi­kään sa­lat­tua. Hä­nen joh­da­tuk­seen­sa saam­me luot­taa tu­le­va­na­kin vuo­te­na. Hän on lu­van­nut omil­leen tä­män elä­män jäl­keen jo­tain, mitä ke­nen­kään sil­mä ei ole näh­nyt ei­kä kor­va kuul­lut, ei­kä ku­kaan ole voi­nut edes sy­dä­mes­sään aa­vis­taa. Mi­ten­kä­hän kau­nis­ta se voi ol­la!

Toi­vo­tan kai­kil­le lu­ki­joil­le Tai­vaan Isän siu­naa­maa vuot­ta 2020.