“Emme enää elä lintukodossa. Ympärillämme on monenlaisia uhkia”, kuulemme sanottavan monissa puheissa. Mitä sitten tarkoittaa lintukoto? Sillä viitataan pieneen, turvalliseen ja kotoisaan paikkaan tai seutuun. Minusta lintukoto on kaunis ja lempeä suomen kielen sana, joka tuo heti mieleen turvan ja hyvän olon.
Lintukoto on vanha sana. Etsin sitä vastaavia sanoja muista kielistä. Ruotsin kielen sanakirjasta löytyi lintukodolle käännös lyckoland tai lycksalighetens ö (onnela tai onnen saari). Saksankieliset käännökset viittaavat pienikasvuisten kotiin ja onnen maahan. Yksi käännös kertoo lisäksi, että lintukoto on turvapaikka, josta löytyy suoja ja rauha (Zuluflutsort, wo man Schutz und Ruhe findet). Englanninkielinen ilmaisu on land of milk and honey.
Linnut ovat aina olleet suomensukuisille kansoille hyvin tärkeitä. Ne ovat tuoneet viestejä tuonpuoleisesta, ennustaneet ja lohduttaneet. Niitä on kunnioitettu ja pelätty, ja joitakin lintuja on pidetty pyhinä.
Suomalaisen kansanperinteen mukaan Lintukoto oli myyttinen paikka. Muinaissuomalaiset käsittivät maan vesistöineen olevan melko tasainen, ilmeisesti kiekkoa muistuttava kappale, jonka päällä lepäsi kupumainen taivaankansi. Taivaankappaleiden liikkuminen selitettiin taivaankannen pyörimisellä. Maailman reunalla, missä taivaankansi ja maan pinta kohtasivat, etelässä tai lounaassa, oli meren saari, Lintukoto. Se oli paratiisimainen ikuisen kesän saari, jonne muuttolinnut lensivät talveksi linnunrataa pitkin. Karjalankieliset sanat kertovat tästä uskomuksesta: Linnunradua myöte lendäy linnut lämbimäh muah.
Koska taivaankannen ja maan pinnan raossa oli ahdasta, kaikki Lintukodossa oli pientä. Siellä asui pienikokoista kansaa: lintukotolaisia, taivaanääreläisiä tai kerikansaa. Sinne myös kuolleitten sielut saattoivat lentää tai siellä sielut saattoivat käydä levähtämässä.
Lintukoto on ollut myös osa runoilijoiden maailmaa. Kansalliskirjailjamme Aleksis Kivi on kuvannut lintukodon elämää.
”Meress’ kaukaall’ eräs saari löytyy,
lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
vastarinta ijankaikkinen on myrskyss’
– –
Niitty viherjä on keskell’ tätä saarta,
keskell’ niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskell’ peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa
– –
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
tässä käki, ilolintu, kyntörastas
lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
– –
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
lempee tuuli idän purpuraisilt’ porteilt’
meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
taasen lintuin viserryksest’ lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
naiset kangast’ helskyttävi korkeeess’ lakass’.”
Sana koto on vanhempaa, usein runoissa käytettyä kieltä. Ennen lauloimme Siionin laulussa: ”Kotoni on taivahassa”, nyt: ”Kotini on taivahassa”. Sillä lienee myös oma merkityksensä, että puhutaan maahanmuuttajien kotoutuksesta, kun sen sijaan sairaalasta ja sotaväestä kotiutetaan.
Koti on se lintukoto, johon pesästä pois lennähtäneet poikaset voivat palata yhä uudelleen. Minulle eräänlaisen lintukodon muodostavat juuri läheiset ihmiset, joiden kanssa minun on turvallista olla.
Lintukoto-sanasta minulle tulee aina mieleen Psalmin 84 kauniit sanat:
”Herra Sebaot,
minun kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota
on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan,
jossa se kasvattaa poikasensa.”
Siinä lintukodossa on turvallista elää.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys