Opistoelämä on vauhdikasta. Opistolla sattuu ja tapahtuu aina. Vuosi etenee vilkkaasti: keskustelutilaisuuksia, kohtaamisia, teemaviikkoja ja -päiviä, tempauksia, retkiä, juhlia, projekteja, kokouksia, perinteisiäkin oppitunteja, hartauksia, kotiinlähtöjä, kursseja, talvipäiviä, opistoseuroja ja vaikka mitä.
Väkeä käy paljon, tuttuja ja outoja. Kontakteja on paljon. Joskus sanoinkin lukuvuoden alkaessa, henkilöstön esittäytyessä, että minun tehtäväni opistossa on juoda kahvia ja jututtaa vieraita. Kahvin juontia on ollut tosin vähennettävä matkan varrella. Joku oli kerran opistoseuroissa ihmetellyt, miten rehtori jaksaa sen, kun kaikki tulevat puhuttelemaan.
Opiskelijoiden vauhti on aamuja lukuun ottamatta niin lujaa, että minä olisin joskus tyytynyt vähempäänkin. Entä kun tämä syke loppuu? Itselleni tuli kesällä 2016 aika, jolloin virnuilin: minä elän kohta niin kuin viimeistä päivää. Se oli huumoria, joka valmisti minua suureen muutokseen, opistosta irtautumiseen ja eläkkeelle lähtöön. Heinäkuun viimeisenä päivänä olin viimeistä päivää Ranuan opiston rehtorina.
Olin opistotyössä Ranualla kahdeksan vuotta, minkä ajan perheemme myös asui kahta kotia, koska oma ja vaimoni työpaikka olivat kaukana toisistaan. Paljon reissasimme viikonlopun viettoon, kotiin tai työasuntoon. Olen kiitollinen, että varjelluimme liikenteessä vaaroilta yhtä porokolaria lukuun ottamatta.
Opistotyö on erityisesti rehtorille hyvin kokonaisvaltaista vastuunkantamista. Minulle se on sopinut oikein hyvin. Tehtävät hoidetaan kelloa vilkuilematta, kun on niiden aika, ja taukoa pidetään, kun on hyvä sauma. Opistoon tullessani joku työntekijä neuvoi, että opistolta kannattaa olla pois silloin, kun se on mahdollista. Se oli viisas neuvo oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta. Työn kuorma on näet melko rankka. Ja kun työ on mielenkiintoista ja merkityksellistä, se nielaisee helposti ohi kohtuuden. Siitä kerran työterveyshoitaja muistutti minua taitavasti.
Yksi asia, joka jäi minulta aivan puolitiehen, oli aito, täysipainoinen ja monipuolinen kohtaaminen sekä sen kehittäminen opistossa. Kohtaaminenhan on parhaimmillaan vuorovaikutusta, joka kolahtaa positiivisesti ja jättää mieluisat jäljet sekä voimaannuttaa keskustelukumppanin.
Sain tehdä opistossa työtä näköalapaikalla rikkaan toimintaverkoston keskellä, kristillisyyden sydänäänten sykkeessä. Sain enemmän kuin pystyin antamaan. Mielessäni on haikeutta mutta erityisesti huojentunut olo, kun vastuut ovat ohi. Minä valmistuin lähtemiseen. Lähdin hyvästä työpaikasta hyvällä mielellä ja kiitollisena uuteen elämänvaiheeseen, eläkkeelle. Vielä en tiedä, millainen polku on edessäni. Monet ovat kokemuksensa perusteella rohkaisseet, että edessä on hyvää.
Eero Nuolioja
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys