“Tämä on ol­lut oi­kein mu­ka­va päi­vä mi­nul­le. Te olet­te kyl­lä tosi huip­pu­ja kaik­ki.”

Näin oli päi­vys­tä­vä opet­ta­ja Jou­ni kir­joit­ta­nut au­lan va­lo­tau­lul­le sun­nun­tai-il­ta­na. Teks­ti ku­va­si hy­vin omaa­kin tuon­het­kis­tä mie­len­ti­laa­ni.

Päi­vä oli al­ka­nut ma­ta­lin fii­lik­sin. Mi­kään ei oi­kein kiin­nos­ta­nut, ja oli­sin tah­to­nut vain ol­la jos­sain muu­al­la kuin opis­tol­la. Tur­naus­vä­sy­mys on kai al­ka­nut vai­va­ta, kun opis­tol­la on ol­tu jo mel­kein nel­jä kuu­kaut­ta. Jat­ku­va mui­den ih­mis­ten läs­nä­o­lo ja oman ajan vä­häi­syys käy ajoit­tain her­moil­le.

Aa­mu­päi­vä meni len­to­pal­loa pe­lail­les­sa, mikä oli oi­kein mu­ka­vaa ja piti mie­li­a­laa ko­hol­la. Oli kui­ten­kin ve­tä­mä­tön olo, ja kun seu­roi­hin läh­tö lä­hes­tyi, ru­pe­sin miet­ti­mään, jos­ko jäi­sin­kin opis­tol­le. Ma­koi­lin it­sek­se­ni lii­kun­ta­sa­lis­sa näyt­tä­mö­ver­hon ta­ka­na, kun eräs opis­to­ka­ve­ri tuli ky­sy­mään, pää­si­si­kö hän kyy­dis­sä­ni seu­roi­hin. Yri­tin kier­rel­lä ja kaar­rel­la, kun en viit­si­nyt suo­raan sa­noa, et­tei mi­nua nyt kiin­nos­tai­si läh­teä. Ka­ve­ri kui­ten­kin oli niin sit­keä, et­tä lo­pul­ta pää­tin läh­teä vie­mään po­ruk­kaa seu­roi­hin.

En­sim­mäi­nen seu­ra­pu­he rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä meni pen­kis­sä tork­ku­en ja kän­nyk­kää vil­kuil­len. Vä­li­a­jal­la ta­pah­tui sit­ten päi­vän kään­ne­koh­ta. Opis­to­lai­set ko­koon­tui­vat, ku­ten jos­kus en­nen­kin, seu­ra­sa­lin etuo­saan lau­la­maan. Sii­nä tut­tu­jen kes­kel­lä is­tu­es­sa ja lau­la­es­sa paha mie­li häi­pyi jon­ne­kin. Oli yh­täk­kiä taas mu­ka­vaa ja help­poa ol­la sii­nä mui­den nuor­ten kes­kel­lä. Kän­nyk­kä häi­pyi tas­kuun ja ryh­ti vä­hän suo­ris­tui. Pys­tyin taas kes­kit­ty­mään seu­ra­pu­hee­seen, ei­kä ol­lut kii­re mi­hin­kään.

Il­lal­la is­tuim­me opis­ton au­las­sa, ja sil­loin huo­ma­sin va­lo­tau­lul­la ole­van teks­tin. Ajat­te­lin ku­ten Jou­ni: juu­ri ih­mi­set ovat ne, jot­ka te­ke­vät on­nis­tu­neen opis­to­vuo­den. Kaik­kiin ei tu­tus­tu ko­vin hy­vin vuo­den ai­ka­na, ei­kä kai­kis­ta tule ylim­piä ys­tä­viä, mut­ta jo­kai­sel­la on kui­ten­kin oma tär­keä mer­ki­tyk­sen­sä täs­sä jou­kos­sa.

Maan pääl­lä ei ole sel­lais­ta paik­kaa, mis­sä oli­si ai­na help­po ol­la, ei edes opis­to ole sel­lai­nen. Ei­kä opis­toon sel­lai­sin odo­tuk­sin kan­na­ta tul­la­kaan, et­tä tääl­lä elä­mi­nen ja us­ko­mi­nen oli­si ihan help­poa. Kun to­del­li­suus ei ai­na vas­taa­kaan haa­vei­ta, voi pet­ty­mys ol­la kova.

Kym­me­nen vuot­ta sit­ten tu­lin opis­toon pe­rus­kou­lun jäl­keen suu­rin odo­tuk­sin. Olin vuo­si­kau­sia kuun­nel­lut, kun van­hem­mat si­sa­ruk­se­ni ker­toi­vat, kuin­ka iha­naa opis­tos­sa on, ja kat­sel­lut ka­teel­li­se­na, kun si­sa­ruk­sil­la­ni kävi opis­to­ka­ve­rei­ta ky­läs­sä. Vuo­sien ajan odo­tin, et­tä pää­si­sin opis­toon. Sit­ten mi­nä­kin sai­sin ys­tä­viä ei­kä tar­vit­si­si enää kär­siä epä­var­muu­des­ta ja yk­si­näi­syy­des­tä. En­sim­mäi­nen opis­to­vuo­te­ni ei kui­ten­kaan men­nyt omien on­gel­mie­ni vuok­si ko­vin hy­vin.

Nyt kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min tu­lin opis­toon uu­des­taan, hie­man eri­lai­sin odo­tuk­sin. Ha­lu­sin saa­da elä­mä­ni kul­ke­maan taas oi­ke­aan suun­taan. Ha­lu­sin us­kol­le­ni vah­vis­tus­ta. Tu­lin it­se­ni ta­kia, en­kä juu­ri vä­lit­tä­nyt, mitä muut opis­to­lai­set mi­nus­ta ajat­te­li­si­vat.

Olen viih­ty­nyt opis­tos­sa. Vies­tin­tä­lin­jal­la on ol­lut pal­jon kir­joi­tus­teh­tä­viä, ja se on aut­ta­nut mi­nua tun­te­maan it­se­ä­ni pa­rem­min. Olen op­pi­nut kä­sit­te­le­mään tun­tei­den möyk­kyä, mikä si­säl­le­ni on vuo­sien ai­ka­na muo­dos­tu­nut. Toi­set ovat yl­lät­tä­vän no­pe­as­ti hy­väk­sy­neet mi­nut jouk­koon­sa, ja se on aut­ta­nut myös mi­nua hy­väk­sy­mään it­se­ni. Toi­se­na va­paa­vii­kon­lop­pu­na sain ame­rik­ka­lai­sen opis­to­ka­ve­rin mu­kaan ko­tii­ni. Vie­tim­me mu­ka­van vii­kon­lo­pun yh­des­sä muu­ta­man muun opis­to­lai­sen kans­sa. Erää­nä il­ta­na mö­kil­lä ol­les­sam­me häm­mäs­te­lim­me, kuin­ka no­pe­as­ti olim­me tu­tus­tu­neet toi­siim­me ja kuin­ka help­poa oli ol­la oma it­sen­sä. Sil­loin opis­to­vuot­ta oli vas­ta kol­me viik­koa ta­ka­na.

Vai­kei­ta­kin päi­viä on to­si­aan ol­lut, en­kä var­mas­ti ole ai­noa, jol­la nii­tä on. Jois­ta­kin sitä ei vain huo­maa. Kaik­ki ei­vät pais­ko ovia tai tius­ki ka­ve­reil­le. Joku pys­tyy ole­maan ul­koi­ses­ti täy­sin tyy­ni, vaik­ka myrs­ky rie­hui­si si­säl­lä. Mi­nun­kin si­säl­lä­ni ovat syk­syn ai­ka­na rie­hu­neet mo­net myrs­kyt, ja het­kit­täin olen epäil­lyt opis­toon tu­lon kan­nat­ta­vuut­ta.

Syk­syn pa­ras­ta an­tia ovat ol­leet opis­tol­la jär­jes­te­tyt nuor­te­nil­lat ja muut kes­kus­te­lu­ti­lan­teet. Ne ovat tii­vis­tä­neet opis­to­per­het­tä ja li­sän­neet kes­kus­te­lua myös pie­nem­mis­sä po­ru­kois­sa. Pu­heen­vuo­ro­jen käyt­tö on ol­lut ak­tii­vis­ta, ja us­kos­ta on pu­hut­tu avoi­mes­ti ja oma­koh­tai­ses­ti. Myös minä olen roh­kais­tu­nut pi­tä­mään pu­heen­vuo­ro­ja. Olen ker­to­nut, kuin­ka vai­ke­aa on kuul­la, kun ys­tä­vä kiel­tää us­kon. Olen ker­to­nut myös, kuin­ka vai­ke­aa mi­nul­le on ol­lut pyy­tää syn­te­jä an­teek­si ihan oma­koh­tai­ses­ti. Nyt opis­tos­sa olen saa­nut men­nä le­vol­li­sin mie­lin nuk­ku­maan, kun lä­het­ty­vil­lä on ol­lut ih­mi­siä, joil­ta olen voi­nut pyy­tää syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta.

Täs­tä on hyvä jat­kaa opis­to­vuot­ta jou­lun jäl­keen. On­nek­si sitä on vie­lä yli puo­let jäl­jel­lä.

Lau­ri Säk­ki­nen

Ra­nu­an opis­to