Iha­naa, et­tä tämä ai­ka me­nee hi­taas­ti, ajat­te­lin jos­kus syk­syl­lä, kun opis­toa oli ku­lu­nut vas­ta pari kuu­kaut­ta. Iha­naa, kun ei tar­vi vie­lä pit­kään ai­kaan läh­teä pois tääl­tä!

Vaan on­pas ai­ka sit­ten­kin juos­sut. Al­ku­vuo­si on hu­rah­ta­nut yh­des­sä sil­män­rä­päyk­ses­sä. Ta­ju­sin vas­ta sit­ten, et­tä oi­ke­as­ti, opis­toa on enää pari kuu­kaut­ta jäl­jel­lä, kun yk­si meis­tä ai­kuis­lin­ja­lai­sis­ta sa­noi: “Miet­ti­kää, ku tul­laan hiih­to­lo­man jäl­keen, me­nee kuu­kau­si niin men­nään Roo­maan ja sit­te ihan koh­ta lop­puu opis­to.”

Opis­ke­lut ja elä­mä tääl­lä ai­kuis­lin­jal­la ovat su­ju­neet nor­maa­lis­ti ren­nois­sa mer­keis­sä. Fy­si­o­te­ra­pi­an, mo­ni­kult­tuu­ri­suu­so­pin­to­jen, lii­kun­na­noh­jauk­sen, vies­tin­nän ja va­lin­nai­sai­nei­den tun­nit ovat tul­leet tu­tuik­si ja luon­nol­li­sek­si osak­si opis­to­e­lä­mää jo ai­ko­ja sit­ten. Ar­ki ja kou­lu se on tääl­lä­kin, vaik­ka op­pi­mi­sym­pä­ris­tö on tääl­lä nor­maa­liin kou­luun ver­rat­tu­na vä­hän eri­lai­nen ja eri­tyi­nen. Koen, et­tä meil­lä kai­kil­la, niin opis­to­lai­sil­la kuin hen­ki­lö­kun­nal­la­kin on sa­mat ar­vot ja olem­me kuin yk­si iso per­he, opis­to­per­he.

Meil­lä ai­kuis­lin­ja­lai­sil­la on vä­hän enem­män vas­tuu­ta kuin muil­la opis­to­lai­sil­la. Kos­ka olem­me täy­si-ikäi­siä, voim­me toi­mia esi­mer­kik­si ui­ma­val­vo­ji­na ja opis­to­bus­sin kus­kei­na. It­se ajan pal­jon opis­to­bus­sia ja kus­ki­na toi­mi­mi­nen on­kin ol­lut mie­len­kiin­tois­ta ja va­paut­ta­vaa työ­tä. Olen saa­nut tu­tus­tua usei­siin opis­to­lai­siin pa­rem­min mat­ko­jen ai­ka­na, ja pik­ku­reis­sut ovat ol­leet ter­veel­li­siä ir­ti­ot­to­ja opis­ton ar­jes­ta. Mo­net ajo­kei­kat ovat tuo­neet mu­ka­via muis­to­ja, ja on­han sitä kus­ki­na­kin ke­hit­ty­nyt.

Meil­lä on oma opin­to­mat­ka ke­vääl­lä, ja tänä vuon­na mei­dän mat­ka­koh­tee­nam­me on Roo­ma. Olem­me suun­ni­tel­leet reis­sua in­nol­la, sil­lä ha­lu­am­me teh­dä sii­tä juu­ri mei­dän nä­köi­sem­me. Mat­kaa var­ten ke­rääm­me ra­haa jää­mäl­lä kurs­si­vii­kon­lop­pui­sin opis­tol­le töi­hin ja toi­mi­mal­la vuo­ro­vii­koin eri­tyis­lin­ja­lais­ten so­lus­sa yö­vah­tei­na.

Meistä on tullut tiivis porukka, ja toivon hartaasti, että nämä ihmissuhteet kestävät koko elämän ajan.

Me ai­kuis­lin­ja­lai­set eli al­lit olem­me kak­si­kie­lis­tä kan­saa. Meil­lä on ni­mit­täin asuk­kai­ta Suo­men li­säk­si myös Poh­jois-Ame­ri­kas­ta. Aluk­si mi­nul­la oli kau­he­an kor­kea kyn­nys al­kaa pu­hu­maan eng­lan­tia, mut­ta nyt koko kyn­nys­tä ei enää ole. Vaik­ka jenk­ki­läi­set ym­mär­tä­vät jo hy­vin suo­mea, on en­kun pu­hu­mi­nen sil­ti mu­ka­vaa ja an­taa haas­tet­ta so­lu­e­lä­mään. Opim­me päi­vit­täin uu­sia sa­no­ja toi­sil­tam­me, ja huo­no kie­li­ta­to­ni on pa­ran­tu­nut, kun kaik­ki esi­tel­mät, pu­heet ja alus­tuk­set on täy­ty­nyt kään­tää toi­sel­le kie­lel­le. Meil­le on muo­dos­tu­nut syvä ys­tä­vyys­suh­de, jota pi­dän ar­vos­sa, ja olem­me­kin jo miet­ti­neet mui­den al­lien kans­sa, jos me­ni­sim­me joku kesä käy­mään Ame­ri­kas­sa!

Muu­ten­kin ys­tä­vien mer­ki­tys on kas­va­nut opis­to­vuo­den ai­ka­na. Olem­me ko­ke­neet ris­ti­aal­lok­ko­ja ja päi­viä, joi­hin mah­tuu it­kua ja tus­kaa, mut­ta myös ty­ve­niä, rau­hal­li­sia päi­viä sy­väl­li­si­ne kes­kus­te­lui­neen, nau­rui­neen ja iloi­neen. Voin sa­noa re­hel­li­ses­ti, et­tä opis­tos­sa olen saa­nut tun­tea suur­ta on­nel­li­suut­ta.

Opis­to on tuo­nut tur­val­li­suut­ta mi­nun us­ko­ne­lä­mää­ni. Tun­tuu hel­pom­mal­ta ol­la us­ko­mas­sa, kun ym­pä­ril­lä on mui­ta us­ko­vai­sia ja seu­ro­ja pi­de­tään joka viik­ko. Olen saa­nut kes­kus­tel­la us­ko­na­si­ois­ta, olen saa­nut pyy­tää ja an­taa an­teek­si.

Opis­toa voi­si kut­sua erään­lai­sek­si le­väh­dys­pai­kak­si, py­sä­kik­si, jos­sa saa eri­tyi­ses­ti tun­tea, kuin­ka tur­val­lis­ta on elää Ju­ma­lan lap­se­na. Voi ko­kea, kuin­ka hän pi­tää meis­tä huo­len ja siu­naa tai­vas­mat­kam­me.

Teks­ti: Sai­ja Ki­vi­o­ja, Reis­jär­ven opis­to

Ku­vat: Pau­la Hei­no