Vie­tim­me jo­kin ai­ka sit­ten tääl­lä Ra­nu­an opis­tos­sa pe­rin­teek­si muo­dos­tu­nut­ta elä­män­kaa­ri­viik­koa. Se on viik­ko, jota mo­net opis­to­lai­set osaa­vat odot­taa jo opis­toon tul­les­saan. Mi­nä­kin olin kuul­lut tuos­ta vii­kos­ta opis­ton käy­neil­tä ys­tä­vil­tä­ni sekä so­men kaut­ta. Vii­kon ai­ka­na käy­dään läpi ih­mi­sen ke­hi­tys­vai­heet lap­suu­des­ta van­huu­teen, kes­kus­tel­laan pal­jon, lei­ki­tään, pe­la­taan ja jär­jes­te­tään muu­ta ai­hee­seen liit­ty­vää oh­jel­maa. Vaik­ka osa­sin odot­taa elä­män­kaa­ri­viik­koa jo etu­kä­teen, en sil­ti osan­nut odot­taa sil­tä kaik­kea sitä, mitä sain.

Eh­kä mie­leen­pai­nu­vin ta­pah­tu­ma elä­män­kaa­ri­vii­kol­la oli vii­mei­sen il­lan kes­kus­te­lu­ti­lai­suus ai­hees­ta ‘’kun elä­mä päät­tyy’’. Oli kos­ket­ta­vaa kuul­la opis­to­ka­ve­rei­den ko­ke­muk­sia van­hus­ten koh­taa­mi­ses­ta sekä lä­heis­ten ih­mis­ten me­net­tä­mi­ses­tä. Mo­nil­ta oli kuol­lut ai­na­kin joku iso­van­hem­mis­ta, ja muu­ta­mil­la oli ko­ke­muk­sia myös nuo­rem­man lä­hei­sen me­net­tä­mi­ses­tä. Oman ukin muis­to nou­si mie­leen vah­vas­ti, ja sil­mät kos­tui­vat kyy­ne­lis­tä. Oli kui­ten­kin tur­val­lis­ta tun­tea kai­paus­ta sii­nä po­ru­kas­sa, opis­to­ys­tä­vien ym­pä­röi­mä­nä.

Nuo­ruus­päi­vän kes­kus­te­luis­ta mie­lee­ni jäi­vät eri­tyi­ses­ti joi­den­kin opis­to­lais­ten ras­kaat elä­män­ko­ke­muk­set. Olim­me etu­kä­teen kir­joit­ta­neet teks­te­jä ni­met­tö­mi­nä, ja opet­ta­jat lu­ki­vat niis­tä kat­kel­mia kes­kus­te­lun poh­jak­si. Tun­tuu hur­jal­ta, et­tä niin moni opis­to­to­ve­reis­ta­ni on ko­ke­nut nuo­ruu­des­saan kiu­saa­mis­ta, it­se­tun­to-on­gel­mia, ys­tä­vien me­net­tä­mis­tä, hy­vin­kin rank­ko­ja vai­hei­ta. Vaik­ka ne saa­vat mi­nut su­rul­li­sek­si, olen sil­ti iloi­nen sii­tä, et­tä voim­me tääl­lä ol­la toi­nen tois­tem­me tu­ke­na ja saa­da tu­kea myös ai­kui­sil­ta. On myös mah­ta­vaa huo­ma­ta, et­tä nuo opis­to­ka­ve­ri­ni ovat sel­vin­neet vai­keuk­sis­taan. Meis­sä on voi­maa.

Nuo­ruus­päi­vä­nä saim­me is­tu­mi­sen ja kes­kus­te­le­mi­sen vas­ta­pai­nok­si ren­tou­tua har­ras­tus­ker­hois­sa. Mi­nul­le jäi läm­min muis­to lu­mi­ken­kä­ret­kel­tä, nuo­ti­on ää­rel­tä, luon­non rau­has­ta. Oli mu­ka­va viet­tää ai­kaa sel­lais­ten­kin opis­to­lais­ten seu­ras­sa, joi­den kans­sa ei ole tul­lut ai­em­min juu­ri ol­tua. Nuo­ti­o­het­ken jäl­keen tal­sin kämp­pä­ka­ve­rin kans­sa yh­tä mat­kaa opis­to­ko­tia koh­ti. Pu­huim­me luon­non ja eläin­ten mer­ki­tyk­ses­tä. Tun­tui, et­tä toi­nen sii­nä vie­rel­lä ym­mär­si, mitä sa­noin ja tun­sin.

Ko­ko­nai­suu­des­saan elä­män­kaa­ri­vii­kos­ta jäi mi­nul­le var­mas­ti elä­män­mit­tai­nen muis­to. Tuo viik­ko lä­hen­si mei­tä opis­to­lai­sia en­ti­ses­tään ja pa­ran­si yh­teis­hen­keä. Ai­na­kin mi­nun on nyt pal­jon hel­pom­pi men­nä jut­te­le­maan mo­nel­le, kun olem­me us­kal­ta­neet ava­ta vä­hän it­se­äm­me ja ko­ke­muk­si­am­me yh­tei­sis­sä kes­kus­te­luis­sa. Tääl­lä on avoin il­ma­pii­ri – sii­tä olen kii­tol­li­nen.

Teks­ti: Lin­nea Nis­si­nen, Ra­nu­an opis­to

Ku­vat: Lin­nea Nis­si­nen ja Maik­ki Tol­ja­mo