Avaan par­vek­keen oven ja as­tun vii­le­ään ul­koil­maan. Ke­vät­päi­vän vii­mei­set au­rin­gon­sä­teet lois­ta­vat su­la­nei­den kuus­ten lat­vois­sa. Hen­gi­tän sy­vään ja an­nan kat­see­ni kul­kea mai­se­man lä­vit­se.

Aja­tuk­sii­ni nou­see lä­hes­ty­vä kesä, mut­ta sitä pi­dem­mäl­le tun­tuu vai­ke­al­ta kat­soa.

Jos mi­nul­la oli­si muu­ta­man vuo­den ta­kai­sen it­se­ni mie­li, oli­sin sa­ta­var­mas­ti me­nos­sa opis­toon, mut­ta nyt en enää tie­dä­kään. On niin pal­jon asi­oi­ta, jot­ka opis­to­e­lä­mäs­sä mie­ti­tyt­tä­vät ja joi­ta en ha­lu­ai­si koh­da­ta. Mut­ta on myös asi­oi­ta, joi­ta kai­paan ja jot­ka saa­vat vä­lil­lä mi­nut unoh­ta­maan epä­luu­lo­ni. Opis­to tun­tuu aja­tuk­sis­sa­ni kuin tur­va­pai­kal­ta maa­il­man myrs­ky­jen kes­kel­lä. Näen opis­ton elä­mää­ni ra­vis­te­le­va­na ja muok­kaa­va­na ko­ke­muk­se­na - sekä hy­väs­sä et­tä pa­has­sa.

Täl­lä het­kel­lä olen on­nel­li­nen, kun saan elää ihan it­sek­se­ni per­hee­ni ja mi­nul­le rak­kai­den har­ras­tus­ten, ku­ten mu­sii­kin ja kir­joit­ta­mi­sen, pa­ris­sa. Mitä jos olen ihan vää­rän­lai­nen ih­mi­nen opis­to­lai­sek­si? Pys­tyn­kö ole­maan läs­nä niin usein, kuin opis­tos­sa koh­da­taan mui­ta ih­mi­siä? Mitä jos vä­syn opis­to­e­lä­män so­si­aa­li­suu­teen ja me­ne­tän mie­len­kiin­to­ni kaik­keen?

***

Opis­ton al­ka­mi­ses­ta on ku­lu­nut nyt pari kuu­kaut­ta. Toi­saal­ta tun­tuu, et­tä olen ol­lut opis­tos­sa jo kau­an, ja toi­saal­ta taas ai­ka on ku­lu­nut us­ko­mat­to­man no­pe­as­ti. Ihan vas­ta­han oli se sun­nun­tai, elo­kuun 25. päi­vä, kun opis­to al­koi. Is­tuin kir­kos­sa ja kat­se­lin, kun toi­set opis­to­lai­set tu­li­vat ja aset­tui­vat is­tu­maan pai­koil­leen. Tun­tui ou­don epä­to­del­li­sel­ta.

En­sim­mäi­set pari viik­koa oli­vat pit­kiä ja uu­vut­ta­via. Oli niin pal­jon uu­sia asi­oi­ta pie­nen ajan si­säl­lä.

“Tun­tuu, et­ten eh­kä ha­lua jat­kaa tääl­lä. Vaik­ka on pal­jon hy­viä het­kiä, en jak­sa aja­tel­la, et­tä oli­sin tääl­lä oi­ke­as­ti ke­vää­seen as­ti.”

Nuo sa­nat kir­joi­tin päi­vä­kir­jaa­ni, kun olin ol­lut opis­tos­sa pari päi­vää. Nyt ajat­te­len, et­tä oli ihan luon­nol­lis­ta ol­la noi­na en­sim­mäi­si­nä päi­vi­nä uu­vuk­sis­sa; var­mas­ti suu­rin osa opis­to­lai­sis­ta oli vä­hän hu­kas­sa uu­den edes­sä. Jos oli­sin sil­loin voi­nut sa­noa it­sel­le­ni, mitä nyt tie­dän, oli­sin sa­no­nut: älä säi­käh­dä, kat­so toi­veik­kain mie­lin eteen­päin. Oli­sin lu­van­nut, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy. Vai­kei­ta het­kiä on, mut­ta ne ovat osa elä­mää.

Al­ku­vai­hei­den jäl­keen mie­li on va­pau­tu­nut. Koen, et­tä Tai­vaan Isä on näh­nyt epä­var­maan sy­dä­mee­ni ja näyt­tä­nyt mi­nul­le suun­nan. Tun­nen ole­va­ni siel­lä, mis­sä mi­nun kuu­luu­kin ol­la. Me em­me ole opis­tos­sa sat­tu­mal­ta, ku­ten tu­lo­juh­las­sa sa­not­tiin.

Mikä oli sit­ten syy sii­hen, et­tä pää­tin tul­la opis­toon epä­var­muu­des­ta­ni ja pe­lois­ta­ni huo­li­mat­ta? Sel­ke­ää vas­taus­ta tai tiet­tyä konk­reet­tis­ta asi­aa en osaa ni­me­tä, mut­ta ke­sä­kuus­sa opis­to- ja myös lu­ki­o­pai­kan var­mis­tut­tua aloin tun­tea kuin kut­su­mus­ta opis­toon. Ha­lu­sin vah­vis­tua ja kas­vaa sekä us­kos­sa et­tä muu­toin ih­mi­se­nä. Niin­pä pää­tin ot­taa pai­kan vas­taan ja siir­tää lu­ki­oon me­noa.

Nyt kun opis­to­syk­sy on ku­lu­nut jo pit­käl­le, en ajat­te­le opis­toon tu­lo­a­ni enää niin­kään oma­na pää­tök­se­nä­ni vaan suu­re­na Ju­ma­lan lah­ja­na ja joh­da­tuk­se­na. Hy­vät tuo­ki­ot op­pi­tun­neil­la, kes­kus­te­lut us­kos­ta ja muis­ta elä­män asi­ois­ta, yh­des­sä lau­la­mi­nen ja eri­tyi­ses­ti ih­mi­set tääl­lä te­ke­vät mi­nut hy­vin on­nel­li­sek­si. So­si­aa­li­suu­den mää­rä­kin on tun­tu­nut ihan so­pi­val­ta mi­nul­le. Eh­kä se on sitä kas­vua, jota toi­voin ja tar­vit­sin.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä saan ol­la tääl­lä tä­nään.

Sii­na Lai­va­maa, Ra­nu­an opis­to