Erää­nä sun­nun­tai­na meil­lä oli opis­tol­la alus­tus ja kes­kus­te­lu, jos­sa poh­dit­tiin, mil­lai­nen kie­len­käyt­tö ja käyt­täy­ty­mi­nen on us­ko­vai­sil­le so­pi­vaa. Eri­tyi­ses­ti kie­len­käyt­tö ajat­te­lut­ti vie­lä kes­kus­te­lun jäl­keen­kin. Kun opis­to­ys­tä­vie­ni kans­sa kä­vim­me läpi ai­het­ta myö­hem­min, tu­lim­me sii­hen tu­lok­seen, et­tä ai­he on ajan­koh­tai­nen niin it­sel­le, opis­to­lai­sil­le kuin yleen­sä­kin nuo­ril­le.

Tun­tuu, et­tä huo­no puhe on li­sään­ty­nyt nuor­ten kes­kuu­des­sa. Ri­vouk­sia ja ru­mia sa­no­ja kuu­lee tur­han­kin usein. It­se olen huo­man­nut, et­tä vaik­ka en niin­kään käy­tä suo­ra­nai­sia ru­mia sa­no­ja tai ki­ro­sa­no­ja, niin nii­den kor­vi­ke­sa­no­ja saat­taa lip­sah­taa lii­an­kin usein. Ja po­ru­kas­sa ol­les­sa ei vält­tä­mät­tä edes kiin­ni­tä huo­mi­o­ta täl­lai­seen käyt­täy­ty­mi­seen.

Tun­tuu su­rul­li­sel­ta huo­ma­ta, et­tä ru­mis­ta sa­nois­ta tai nii­den kor­vik­keis­ta on tul­lut mel­kein ar­ki­päi­väi­siä. Kun asi­an on ot­ta­nut pu­heek­si mui­den opis­to­lais­ten kans­sa, on kuul­lut mo­nel­ta sa­man ko­ke­muk­sen: ”En juu­ri­kaan edes pu­hu­nut ru­mia en­nen opis­toa.” Tun­tuu kum­mal­li­sel­ta aja­tel­la, et­tä näin hy­väs­sä pai­kas­sa, mui­den us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kel­lä, on tul­lut ta­vak­si käyt­tää ikä­viä sa­no­ja.

It­se py­säh­dyin en­sim­mäi­sen ker­ran ajat­te­le­maan asi­aa, kun olin viet­tä­mäs­sä ai­kaa ka­ve­ri­ni, pik­ku­vel­jie­ni ja hei­dän ka­ve­rei­den­sa kans­sa. Vit­sai­lim­me ka­ve­ri­ni kans­sa eh­kä hie­man epä­a­si­al­li­sel­la ta­val­la mei­dän yh­tei­sel­le ju­tul­lem­me, kun pik­ku­vel­je­ni sa­noi: "Si­nus­ta­ki tul­lu muka ko­vis." Pik­ku­vel­jen ää­nen­sä­vy oli ih­met­te­le­vä ja yl­lät­ty­nyt. Nau­rah­din asi­al­le, vaik­ka sa­nat ko­lah­ti­vat­kin si­sim­mäs­sä­ni ja lait­toi­vat ajat­te­le­maan asi­aa enem­män. Aloin miet­ti­mään, mis­sä vai­hees­sa toi­min­ta­ni oli muut­tu­nut. Jo­ten­kin vain olin pää­ty­nyt tä­hän ti­lan­tee­seen.

Kun olin pie­ni, en muis­ta, et­tä ko­to­na­ni oli­si pu­hut­tu ru­mia. Näin on ol­lut var­mas­ti suu­rel­ta osin mui­den­kin opis­to­lais­ten ko­to­na. Mis­tä sit­ten tu­lee tar­ve käyt­tää ru­mia tai nii­tä kor­vaa­via sa­no­ja ja mis­tä nämä sa­nat on opit­tu? Joil­la­kin syy­nä voi ol­la tar­ve esit­tää muil­le ko­vem­paa ih­mis­tä kuin on­kaan, jot­ta voi­si ko­kea ole­van­sa hy­väk­syt­ty. Ta­ka­na voi myös ol­la ajat­te­lu­ta­pa: kun tuo­kin sa­noo, niin voin mi­nä­kin.

Huo­no kie­len­käyt­tö on yleis­tä var­sin­kin kou­luis­sa. Ja myös ko­to­na sil­loin, kun jo­kin asia tym­päi­see. Omien van­hem­pien tai si­sa­rus­ten seu­ras­sa huo­noa kie­len­käyt­töä saa­te­taan väl­tel­lä, jo­ten on ai­ka to­den­nä­köis­tä, et­tei­vät van­hem­mat edes tie­dä, mil­lais­ta oman lap­sen kie­len­käyt­tö on. Sen ta­kia oli­si tär­ke­ää, et­tä sii­tä kes­kus­tel­tai­siin ko­to­na. En tie­dä, on­ko ai­na ol­lut näin ja ha­vah­duin­ko it­se vas­ta nyt ajat­te­le­maan asi­aa. Vai on­ko huo­no kie­len­käyt­tö li­sään­ty­nyt us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kuu­des­sa?

On hyvä, et­tä opis­tos­sa hen­ki­lö­kun­ta on ot­ta­nut asi­an pa­riin­kin ker­taan pu­heek­si. Mitä enem­män asi­as­ta on pu­hut­tu, sitä enem­män sitä on al­ka­nut it­se­kin miet­ti­mään. Muis­tan, kun asi­as­ta pu­hut­tiin en­sim­mäi­sen ker­ran en­nen jou­lua. Sil­loin ajat­te­lin, et­tei ai­he niin­kään kos­ke­ta mi­nua. Nyt kui­ten­kin tun­tuu, et­tä asi­as­ta voi­si käy­dä kes­kus­te­lua enem­män­kin.

Elii­sa Pe­te­ri, Ra­nu­an opis­to