Lau­an­tai, 26. syys­kuu­ta

"Minä ja nel­jä ys­tä­vää­ni kä­vim­me tä­nään kat­so­mas­sa il­lal­la pi­me­än tai­vaan kau­nii­ta täh­tiä. Ma­ka­sim­me se­läl­läm­me pel­lol­la, nau­roim­me, toi­voim­me täh­den­len­non näh­des­säm­me tai sit­ten vain olim­me hil­jaa ja nau­tim­me ai­nut­laa­tui­ses­ta het­kes­tä. Olim­me me­lun ja lamp­pu­jen lois­teen ulot­tu­mat­to­mis­sa. Mut­ta kui­ten­kin niin lä­hel­lä, et­tä näim­me meil­le niin tär­ke­än pai­kan, sen ko­dik­kaat va­loi­sat ik­ku­nat ja kut­su­van pi­han. Näim­me mei­dän opis­to­ko­tim­me. Täs­tä ta­pah­tu­mas­ta jää taas yk­si kul­tai­nen muis­to mie­lee­ni."

Muis­to, tär­keä, päi­vä päi­väl­tä kul­tai­sem­pi. Ei ole muis­tol­la ai­no­as­taan kul­tai­nen kuo­ri, ei ole ajan kul­taa­ma pää­ly­puo­li. Us­kal­lan ra­ot­taa muis­toa ja kat­soa si­sään. Ai­van kuin ra­ot­tai­sin päi­vä­kir­ja­ni kant­ta. Us­kal­lan teh­dä sen sik­si, kos­ka tie­dän, et­tä muis­tol­la on läm­min sy­dän. Sy­dän, joka ei kos­kaan kuih­du, ka­do­ta läm­pö­ään.

Ais­tin vie­lä­kin sen tun­nel­man, joka oli tuo­na il­ta­na täh­ti­tai­vaan al­la. Voin sul­kea sil­mä­ni, elää het­ken uu­del­leen kyl­läs­ty­mät­tä sii­hen kos­kaan.

Muis­tan val­ke­at la­pa­set, jot­ka pel­lon ruo­ho li­ka­si. Muis­tan kyl­män maan­ka­ma­ran sel­kä­ni al­la. Muis­tan kui­ten­kin myös sen, et­tei niil­lä ol­lut vä­liä. Kai­ken yli rai­kui nau­ru, joka oli täyn­nä elä­mää, jo­hon saat­toi niin hel­pos­ti sy­dä­mes­tään yh­tyä. Kaik­ki oli niin ih­meel­lis­tä, niin ai­toa. Sil­loin tun­sin ole­va­ni ko­to­na.

Koti, pel­lol­la täh­tien lois­tees­sa, kyl­mäs­sä syy­sil­mas­sa, rak­kai­den ys­tä­vien kes­kel­lä. Koti on oi­kea sana, mut­ta se tar­vii li­säyk­sen. Sy­dä­men koti. Tuo syy­sil­ta oli het­ki, jol­loin tun­sin ole­va­ni oi­ke­as­sa pai­kas­sa. Tun­sin, et­tä sy­dä­me­ni on ko­to­na.

Näi­tä het­kiä olen tun­te­nut usein sen jäl­keen, use­am­min kuin syk­syl­lä, use­am­min kuin kos­kaan ai­em­min elä­mäs­sä­ni.

"Koti on siel­lä mis­sä sy­dän on." Ai­em­min en kos­kaan to­del­la miet­ti­nyt tätä lau­set­ta. Tun­tui, et­tei sy­dä­men ko­tia voi ih­mi­nen it­se tie­tää tai löy­tää. Ei eh­kä voi­kaan, mut­ta nyt mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen löy­tä­nyt sen ai­na­kin het­kek­si.

Us­ko­vais­ten ys­tä­vien kes­kel­lä voi to­del­la tun­tea ole­van­sa sy­dä­men ko­dis­sa.

In­ga M., Reis­jär­ven kris­til­li­nen opis­to