Kuu­lin ys­tä­vän as­ke­leet vie­rel­tä­ni, sit­ten sa­nat:

– Kyl­lä mää us­kon, mut­ta en vaan jak­sais ol­la enää us­ko­vai­nen.

En ol­lut var­ma, kum­man suus­ta sa­nat tu­li­vat. Me mo­lem­mat kii­kuim­me us­kon ja epä­us­kon vä­lil­lä. Kuun­te­lim­me yh­des­sä me­ne­vää mu­siik­kia ja seu­raa­va­na päi­vä­nä me­nim­me seu­roi­hin. Yri­tim­me löy­tää edes pie­nen toi­von, jon­ka avul­la riip­pua us­kos­sa. Tie­sim­me, et­tä jos toi­nen luo­pui­si us­kos­ta, myös toi­sel­la luo­pu­mi­nen oli­si lä­hel­lä.

Sy­dä­me­ni us­ko oli heik­ko. Oli­ko se jo sam­mu­mas­sa? Oli­ko huo­li seu­rauk­sis­ta ai­noa asia, mikä mi­nua vie­lä piti us­kos­sa? Huo­li lä­heis­te­ni re­ak­ti­ois­ta ja su­rus­ta. Huo­li sii­tä, mitä elä­mä­ni sit­ten oli­si. En iki­nä ol­lut osan­nut aja­tel­la elä­mää­ni muu­ten kuin us­ko­vai­se­na. Edel­leen tu­le­vai­suu­den­suun­ni­tel­ma­ni ja unel­ma­ni no­jau­tui­vat us­koon.

Oli­sin ha­lun­nut luo­pua us­kos­ta het­kek­si ko­keil­lak­se­ni toi­sen­lais­ta elä­mää ja pa­la­ta sen jäl­keen ta­kai­sin. Se tun­tui hel­pol­ta aja­tuk­sel­ta. Voi­sin teh­dä pa­ran­nuk­sen sit­ten myö­hem­min. Jo­kin si­säl­lä­ni kui­ten­kin va­roit­te­li mi­nua. Jos­sain sy­väl­lä tie­sin, et­tei elä­mä sil­loin­kaan oli­si help­poa. Tie­sin myös, et­ten siel­tä enää vält­tä­mät­tä pa­lai­si. Jos sai­sin tot­tua viih­teel­li­seen elä­mään, ei mi­nul­le enää eh­kä kel­pai­si mi­kään muu.

Erää­nä sun­nun­tai­na is­tuin seu­ra­pen­kis­sä ja kuun­te­lin pu­hu­jaa. Kun hän saar­na­si syn­nit an­teek­si, mi­nus­ta tun­tui, et­tä sain us­koa ne an­teek­si. Sen jäl­keen olo­ni oli ke­vy­em­pi, mut­ta sil­ti jo­kin pai­noi edel­leen. Sy­dä­me­ni ha­lu­si us­koa, mut­ta syn­ti vei yhä men­nes­sään.

Vas­ta pari vuot­ta myö­hem­min, vii­me syk­sy­nä opis­toon tul­tu­a­ni, kun mi­nul­le erääl­lä eh­tool­li­sel­la saar­nat­tiin syn­nit an­teek­si, tun­sin to­del­la saa­va­ni rau­han. Oli hel­pot­ta­vaa, kun vih­doin jak­soin pääs­tää ir­ti kai­kis­ta syn­neis­tä­ni. Olin va­paa.

Edel­leen kil­voit­te­len syn­tiä vas­taan, ei­kä elä­mä ole ai­na help­poa. Us­ko ei kui­ten­kaan enää ole mi­nul­le taak­ka vaan voi­ma, jo­hon voin tu­keu­tua. Nuo­rem­pa­na ku­vit­te­lin, et­tä se oli us­ko, joka mi­nua ah­dis­ti. Mi­nus­ta tun­tui vai­ke­al­ta ol­la eri­lai­nen kou­lu­to­ve­rei­de­ni sil­mis­sä. Syy­tin us­koa sii­tä, et­tä oli asi­oi­ta, joi­ta en voi­nut teh­dä. En osan­nut vas­tus­taa kiu­sauk­sia, ja mi­nul­le al­koi ker­tyä syn­tiä tun­nol­le. En jak­sa­nut pan­na sitä pois.

Ym­mär­rän edel­leen vain vä­hän us­kos­ta, mut­ta ei mi­nun tar­vit­se­kaan kaik­kea ym­mär­tää. Sen olen kui­ten­kin ym­mär­tä­nyt, et­ten us­ko vain tätä ai­kaa var­ten. Us­kon pääs­täk­se­ni jos­kus tai­vaa­seen.

Jen­ni Ko­ta­jär­vi