Ei tämä paik­ka sil­loin vie­lä ko­dil­ta tun­tu­nut, kun en­sim­mäis­tä ker­taa as­tuin si­säl­le Reis­jär­ven opis­tol­le. Oli vain ou­to paik­ka täyn­nä ou­to­ja kas­vo­ja. Kaik­kien uu­sien ni­mien opet­te­lus­sa oli kova työ­maa. Myös ou­to­ja ni­mi­tyk­siä vi­lah­te­li joka suun­nal­ta, ja vä­hi­tel­len mi­nä­kin opin käyt­tä­mään näi­tä eri opin­to­lin­jo­jen ih­mi­sis­tä käy­tet­ty­jä ly­hen­tei­tä.

Pää­sin uu­teen Ant­ti­laan asu­maan, en­kä tun­te­nut seit­se­mäs­tä muus­ta asuk­kaas­ta etu­kä­teen ke­tään. Myö­hem­min kämp­pään muut­ti vie­lä yh­dek­säs asu­kas, yh­dek­säs sis­ko.

On mah­do­ton­ta las­kea, kuin­ka mon­ta ker­taa olen tä­män syk­syn ai­ka­na huo­kail­lut, et­tä ai­ka me­nee niin no­pe­as­ti. Opis­tos­sa sat­tuu ja ta­pah­tuu joka päi­vä. Us­ko­ma­ton­ta, et­tä olen ol­lut tääl­lä jo yli kol­me kuu­kaut­ta. Vaik­ka toi­saal­ta tun­tuu, et­ten ole kos­kaan muu­al­la ol­lut­kaan, en­kä tule ole­maan. Pe­lot­taa jo aja­tus ke­sä­lo­mas­ta. Mik­si sen pi­tää al­kaa jo tou­ko­kuun 12. päi­vä?

Syys­lu­ku­kau­si opis­tos­sa on ol­lut yh­del­lä sa­nal­la sa­no­en on­nel­li­nen. Ei se yk­si sana kui­ten­kaan mi­hin­kään rii­tä. Tääl­lä opis­tos­sa on niin ruu­su­ja kuin ri­su­ja­kin. Ei kaik­ki ai­na ole au­rin­gon­pais­tet­ta ja kuk­ka­niit­ty­jä. Se­kaan mah­tuu huo­no­ja päi­viä, stres­siä, ah­dis­tus­ta, koti-ikä­vää ja ra­sit­ta­via ih­mis­suh­de­ti­lan­tei­ta. Mik­si sil­ti ku­vai­len ku­lu­nut­ta lu­ku­kaut­ta on­nel­li­sek­si?

Opis­tos­sa on tur­val­lis­ta. Saa ol­la us­ko­vais­ten ys­tä­vien ym­pä­röi­mä­nä, tai­vaan Isän var­je­le­van kat­seen al­la. Tääl­lä vai­kut­taa evan­ke­liu­mi. Sii­hen olen saa­nut it­se­kin mon­ta ker­taa tur­va­ta. Ai­na uu­del­leen. Se puh­dis­taa ja tuo us­ko­mi­sen iloa.

Olen huo­man­nut, kuin­ka opis­to kas­vat­taa. Jo muu­ta­man opis­to­vii­kon jäl­keen huo­ma­sin al­ka­nee­ni aja­tel­la jois­ta­kin asi­ois­ta uu­del­la ta­val­la. Ko­to­na olen huo­man­nut kat­so­va­ni si­sa­ruk­sia uu­del­la ta­val­la. Kär­si­väl­li­sem­min, su­vait­se­vam­min. Van­hem­pien työ­tä olen op­pi­nut myös ar­vos­ta­maan enem­män. On ol­lut mu­ka­va men­nä käy­mään ko­to­na opis­to­viik­ko­jen jäl­keen. Ja voi mah­do­ton, kuin­ka pal­jon nuo­rin sis­ko eh­tii ke­hit­tyä ja kas­vaa kah­des­sa vii­kos­sa! Var­maan enem­män kuin minä kol­mes­sa kuu­kau­des­sa, vaik­ka tun­tuu, et­tä tuo­na ai­ka­na olen­kin kas­va­nut ja it­se­näis­ty­nyt enem­män kuin kah­des­sa edel­li­ses­sä vuo­des­sa.

Opis­to opet­taa. Muu­ta­kin kuin kou­lu­ai­nei­ta. Muu­ta­kin kuin pe­se­mään pyyk­kiä tai pe­laa­maan spi­kea. Opis­to on opet­ta­nut mi­nua it­ses­tä­ni. Olen löy­tä­nyt mi­nus­ta ai­van uu­sia puo­lia, niin hy­viä kuin huo­no­ja. Olen op­pi­nut us­kos­ta. Olen saa­nut kuul­la tääl­lä Ju­ma­lan sa­naa ja evan­ke­liu­mia. Olen op­pi­nut luot­ta­maan it­see­ni, mui­hin ja Tai­vaan Isän joh­da­tuk­seen.

Opis­to on koti, jon­ne ha­lu­aa pa­la­ta. Tääl­lä olen ko­ke­nut ole­va­ni tur­vas­sa. Kun eräs tut­ta­va ky­syi, mitä olen ty­kän­nyt opis­tos­ta, vas­ta­sin suun­nil­leen näin: "Oon kyl­lä ty­kän­ny, en vaih­tas ku­lu­nei­ta viik­ko­ja mi­hin­kään. Ja on­han se opis­to sem­mo­nen us­ko­vai­sen nuo­ren tur­va­sa­ta­ma." Tä­män sa­ta­man pur­jeh­ti­jat ot­ta­vat ai­na yh­tä iloi­ten vas­taan, vaik­ka oli­si kuin­ka maa­il­man myrs­kyi­sil­lä ve­sil­lä sei­lail­lut ja mei­nan­nut pur­jeen­sa las­kea. Mikä siu­naus, et­tä olen saa­nut kiik­ke­rän paat­ti­ni tä­hän tur­val­li­seen sa­ta­maan het­kek­si ank­ku­roi­da.

Teks­ti: Aa­da Jaak­ko­la, Reis­jär­ven opis­to

Ku­vat: Pau­la Hei­no, Aa­da Jaak­ko­la ja Las­si Lep­pä­nen