JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pimeys ei tarkoita pahaa

18.12.2017 6.14

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420171218061400

Kä­ve­len kaa­mok­sen kes­kel­lä, pi­me­äs­sä. Met­säs­sä puut sei­so­vat hil­jai­si­na. Vä­lil­lä tuu­li hei­laut­taa ok­sia edes­ta­kai­sin. Kuu­luu pie­ni ra­sah­dus tai na­rah­dus. ää­nen ai­heut­ta­ja on nä­ky­mät­tö­mis­sä, pi­mey­den ym­pä­röi­mä­nä niin kuin muu­kin luon­to. Ais­ti­ni te­räs­ty­vät ja hen­gi­tys muut­tuu pin­nal­li­sem­mak­si. Tun­nen kuin­ka jo­kin vir­taa ke­ho­ni läpi, val­la­ten joka so­lun. Se jo­kin on pel­ko, joka tuot­taa ad­re­na­lii­nia ve­ree­ni.

Py­säh­dyn. Mik­si minä pel­kään? Mitä pa­haa luon­to mi­nul­le te­ki­si? Va­loi­saan ai­kaan se rau­hoit­taa ja an­taa mie­len le­vä­tä. Nyt­kin se on sama ym­pä­ris­tö, sa­mat kas­vit ja eläi­met, pi­me­äs­sä vain.

Is­tah­dan mät­tääl­le miet­ti­mään. Ei luon­to mi­nua ha­lua pe­lo­tel­la, jou­dut­taa pois. Tuu­li huo­kaa loh­dut­to­man su­ru­mie­li­ses­ti, mut­ta sil­ti se ikään kuin tie­tää, mitä te­kee ja min­ne me­nee. Puut sei­so­vat var­moi­na, le­pää­vät. Muu maa­il­ma tun­tuu kau­kai­sel­ta ja ai­ka py­säh­ty­neel­tä. Eh­kä sii­nä on­kin tä­män het­ken sa­lai­suus.

Juu­ri nyt mi­nun ei tar­vit­se jak­saa, saan ol­la het­ken ihan kuin ole­ma­ton pi­mey­den peit­tä­es­sä mi­nut suo­jaan­sa. Ker­ron ää­ne­ti mur­hee­ni. It­ken, le­pään. Nyt en tun­ne luon­non kau­neu­den kos­ke­tus­ta, en unoh­da huo­li­a­ni. Nyt jaan ne kai­ken kans­sa. Nos­tan huo­le­ni yk­si ker­ral­laan sä­kis­tä ja tut­kai­len nii­tä het­ken la­pa­sis­sa­ni. Sit­ten hei­tän ne hy­vin kau­as pi­mey­teen, niin et­ten enää näe nii­tä. Sin­ne ne saa­vat jää­dä, unoh­duk­siin.

Säk­ki on tyh­jä. Is­tun vie­lä het­ken. Aja­tuk­sia ei enää ole, on ai­ka läh­teä. Ko­ti­mat­ka on hel­pom­pi, kun säk­ki ei pai­na olal­la. Hy­myi­len jo hiu­kan. Aja­tuk­sis­sa­ni kii­tän Ju­ma­laa va­los­ta ja pi­mey­des­tä, tal­ves­ta ja ke­säs­tä, luon­nos­ta. Kuin­ka ih­meel­li­nen ja voi­ma­kas asia luon­to on­kaan. Se an­taa ai­tou­del­laan mi­nul­le rau­haa ja iloa, on­nel­li­suut­ta. Usein minä an­nan vas­ta­lah­jak­si huo­le­ni. Koen, et­tä ne kuun­nel­laan ja ote­taan vas­taan.

Olen taas eh­jem­pi, ko­ko­nai­sem­pi. Muis­tan, et­tä mi­nul­la on oi­ke­as­ti kaik­ki hy­vin. Läm­min koti, jo­hon saan nyt men­nä. Lä­hei­set ih­mi­set. Ruo­kaa ja puh­das­ta vet­tä. Va­li­tet­ta­vas­ti ih­mis­mie­li on tai­ta­va kek­si­mään huo­lia ja pel­ko­ja, tur­hi­a­kin asi­oi­ta, jot­ka hu­kut­ta­vat hy­vät al­leen. Us­kon, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy ai­na lo­pul­ta niin kuin kuu­luu.

Kat­son tai­vaal­le. Mie­lee­ni nou­see isän kans­sa käy­ty kes­kus­te­lu. “Tii­ät­kö mikä on Raa­ma­tus­sa useim­min mai­nit­tu lau­se?” hän ky­syy. “No mikä?” vas­taan. “äl­kää pe­lät­kö.”

Jen­ni Tim­lin,

Ra­nu­an opis­to

Opistoblogi
9.11.2024

Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. Room. 13:7

Viikon kysymys