Kä­ve­len kaa­mok­sen kes­kel­lä, pi­me­äs­sä. Met­säs­sä puut sei­so­vat hil­jai­si­na. Vä­lil­lä tuu­li hei­laut­taa ok­sia edes­ta­kai­sin. Kuu­luu pie­ni ra­sah­dus tai na­rah­dus. ää­nen ai­heut­ta­ja on nä­ky­mät­tö­mis­sä, pi­mey­den ym­pä­röi­mä­nä niin kuin muu­kin luon­to. Ais­ti­ni te­räs­ty­vät ja hen­gi­tys muut­tuu pin­nal­li­sem­mak­si. Tun­nen kuin­ka jo­kin vir­taa ke­ho­ni läpi, val­la­ten joka so­lun. Se jo­kin on pel­ko, joka tuot­taa ad­re­na­lii­nia ve­ree­ni.

Py­säh­dyn. Mik­si minä pel­kään? Mitä pa­haa luon­to mi­nul­le te­ki­si? Va­loi­saan ai­kaan se rau­hoit­taa ja an­taa mie­len le­vä­tä. Nyt­kin se on sama ym­pä­ris­tö, sa­mat kas­vit ja eläi­met, pi­me­äs­sä vain.

Is­tah­dan mät­tääl­le miet­ti­mään. Ei luon­to mi­nua ha­lua pe­lo­tel­la, jou­dut­taa pois. Tuu­li huo­kaa loh­dut­to­man su­ru­mie­li­ses­ti, mut­ta sil­ti se ikään kuin tie­tää, mitä te­kee ja min­ne me­nee. Puut sei­so­vat var­moi­na, le­pää­vät. Muu maa­il­ma tun­tuu kau­kai­sel­ta ja ai­ka py­säh­ty­neel­tä. Eh­kä sii­nä on­kin tä­män het­ken sa­lai­suus.

Juu­ri nyt mi­nun ei tar­vit­se jak­saa, saan ol­la het­ken ihan kuin ole­ma­ton pi­mey­den peit­tä­es­sä mi­nut suo­jaan­sa. Ker­ron ää­ne­ti mur­hee­ni. It­ken, le­pään. Nyt en tun­ne luon­non kau­neu­den kos­ke­tus­ta, en unoh­da huo­li­a­ni. Nyt jaan ne kai­ken kans­sa. Nos­tan huo­le­ni yk­si ker­ral­laan sä­kis­tä ja tut­kai­len nii­tä het­ken la­pa­sis­sa­ni. Sit­ten hei­tän ne hy­vin kau­as pi­mey­teen, niin et­ten enää näe nii­tä. Sin­ne ne saa­vat jää­dä, unoh­duk­siin.

Säk­ki on tyh­jä. Is­tun vie­lä het­ken. Aja­tuk­sia ei enää ole, on ai­ka läh­teä. Ko­ti­mat­ka on hel­pom­pi, kun säk­ki ei pai­na olal­la. Hy­myi­len jo hiu­kan. Aja­tuk­sis­sa­ni kii­tän Ju­ma­laa va­los­ta ja pi­mey­des­tä, tal­ves­ta ja ke­säs­tä, luon­nos­ta. Kuin­ka ih­meel­li­nen ja voi­ma­kas asia luon­to on­kaan. Se an­taa ai­tou­del­laan mi­nul­le rau­haa ja iloa, on­nel­li­suut­ta. Usein minä an­nan vas­ta­lah­jak­si huo­le­ni. Koen, et­tä ne kuun­nel­laan ja ote­taan vas­taan.

Olen taas eh­jem­pi, ko­ko­nai­sem­pi. Muis­tan, et­tä mi­nul­la on oi­ke­as­ti kaik­ki hy­vin. Läm­min koti, jo­hon saan nyt men­nä. Lä­hei­set ih­mi­set. Ruo­kaa ja puh­das­ta vet­tä. Va­li­tet­ta­vas­ti ih­mis­mie­li on tai­ta­va kek­si­mään huo­lia ja pel­ko­ja, tur­hi­a­kin asi­oi­ta, jot­ka hu­kut­ta­vat hy­vät al­leen. Us­kon, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy ai­na lo­pul­ta niin kuin kuu­luu.

Kat­son tai­vaal­le. Mie­lee­ni nou­see isän kans­sa käy­ty kes­kus­te­lu. “Tii­ät­kö mikä on Raa­ma­tus­sa useim­min mai­nit­tu lau­se?” hän ky­syy. “No mikä?” vas­taan. “äl­kää pe­lät­kö.”

Jen­ni Tim­lin,

Ra­nu­an opis­to