En­nen opis­to­vuot­ta en ol­lut juu­ri­kaan haa­veil­lut opis­tos­ta ja moni ky­se­li, olen­ko miet­ti­nyt opis­toa yh­te­nä vaih­to­eh­to­na. Vas­tauk­se­ni tä­hän oli ol­lut ai­na jyrk­kä ei. Ku­vit­te­lin, et­tei opis­to tar­jo­ai­si mi­nul­le juu­ri mi­tään.

Kun ke­vät­tal­vel­la haku opis­toon al­koi, olin eh­ti­nyt mo­nes­ti miet­tiä asi­aa uu­des­taan. Oma us­ko­ni oli ko­e­tuk­sel­la, kos­ka lap­suu­de­nys­tä­vä­ni oli kiel­tä­nyt us­kon­sa ja suh­teem­me oli muut­tu­nut etäi­sem­mäk­si. Tun­tui kuin tar­poi­sin ras­kain saap­pain lu­mi­han­ges­sa.

Ajat­te­lin, et­tä opis­to voi­si tar­jo­ta mi­nul­le kyy­din pois täs­tä nie­tok­ses­ta: ol­la pulk­ka, jo­hon sai­sin is­tah­taa. Asum­me pie­nel­lä paik­ka­kun­nal­la, jos­sa ei ole pal­jon us­ko­vai­sia per­hei­tä ei­kä mi­nul­la juu­ri ol­lut us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Olin kui­ten­kin ker­to­nut ka­ve­reil­le­ni ai­ka avoi­mes­ti, mi­ten ja mik­si us­kon ei­vät­kä he tyr­män­neet mi­nua, kun ker­roin ha­ke­va­ni opis­toon.

Odo­tin opis­tol­ta pal­jon. Toi­voin roh­keut­ta, us­ko­vai­sia ys­tä­viä ja us­kon vah­vis­tu­mis­ta. Olen ai­na ol­lut hie­man ujo uu­sien ih­mis­ten kans­sa ja opis­toon tul­les­sa­ni olin eh­kä epä­var­mem­pi kuin kos­kaan. Olin käy­tä­vil­lä kä­vel­les­sä­ni se tyt­tö, joka usein pyr­ki vält­tä­mään kiu­sal­li­set ti­lan­teet ih­mis­ten kans­sa. Mie­les­sä­ni pyö­ri ky­sy­myk­siä: Olen­ko tar­peek­si hyvä täl­lai­se­na? Us­kal­lan­ko tu­tus­tua ja luot­taa ih­mi­siin?

Ilok­se­ni olen saa­nut opis­tos­sa pal­jon uu­sia ys­tä­viä. Tu­tus­tu­mi­nen ja luot­ta­muk­sen ra­ken­ta­mi­nen on vaa­ti­nut ai­kaa, mut­ta se, mitä olen saa­nut, on kor­vaa­ma­ton­ta. Ys­tä­viä, joi­den kans­sa voin ol­la oma it­se­ni ja joil­le voin ker­toa kai­ken luot­ta­en sii­hen, et­tä he sil­ti py­sy­vät rin­nal­la­ni. Ys­tä­viä, jot­ka kul­ke­vat mu­ka­na­ni koh­ti yh­teis­tä pää­mää­rää, Tai­vaan ko­tia.

Opis­tos­sa ra­ken­ne­taan omaa tu­le­vai­suut­ta. It­sel­le­ni elä­mä opis­tos­sa on ol­lut kuin kä­ve­lyä läm­pi­mäl­lä ran­ta­hie­kal­la. Olo on ke­vyt, ja on help­po kul­kea. Vie­rel­lä on mat­ka­kump­pa­nei­ta, joi­den toi­von py­sy­vän sii­nä läpi elä­mä­ni. Opis­to­vuo­den päät­teek­si on tur­val­lis­ta suun­na­ta tu­le­vaan.

Olen kuul­lut sa­not­ta­van, et­tä nuo­ri läh­tee ker­ran opis­tos­ta, mut­ta opis­to ei läh­de nuo­res­ta. Olen usein py­säh­ty­nyt miet­ti­mään asi­aa: mik­si joku sil­ti saat­taa luo­pua us­kos­taan pian opis­to­vuo­den jäl­keen? Ei vuo­si opis­tos­sa au­to­maat­ti­ses­ti ta­kaa us­kon vah­vis­tu­mis­ta, mut­ta ajat­te­len, et­tä opis­to on kuin äi­din läm­min ha­laus, joka tuo tu­kea ja tur­vaa. Koen, et­tä se on suu­ri per­he, jos­sa kaik­ki tun­te­vat toi­sen­sa. Opis­to on tut­tu mök­ki­tie, jos­ta muis­taa jo­kai­sen mut­kan ja kaar­teen. Tus­kin on ole­mas­sa pa­rem­paa paik­kaa nuo­rel­le, joka hor­juu tiel­lään ei­kä oi­kein tie­dä pää­mää­rään­sä.

Son­ja Kor­ke­a­kos­ki, Jäm­sän opis­to

Ku­vat: Jäm­sän Kr. kan­sa­no­pis­to, Ju­ha­ni Paa­so-Ran­ta­la