Opis­to. Tur­va­paik­ka. Koti. Paik­ka, jos­sa saa ai­dos­ti ol­la oma it­sen­sä ei­kä tar­vit­se se­li­tel­lä sitä, mil­lai­nen on.

Opis­tos­sa saa ol­la us­ko­vais­ten seu­ras­sa. Ko­em­me, et­tä us­ko yh­dis­tää ja luo vä­lit­tä­vän il­ma­pii­rin. Jo­kai­nen opis­to­lai­nen te­kee omal­la per­soo­nal­laan täs­tä vuo­des­ta mah­ta­van ja iki­muis­toi­sen.

Ys­tä­vät opis­tos­sa ovat kor­vaa­mat­to­man tär­kei­tä. Ys­tä­vien kans­sa ko­e­taan sekä ilot et­tä su­rut. Olem­me ko­ke­neet, et­tä opis­tos­sa voi sol­mia sy­viä ys­tä­vyys­suh­tei­ta, jot­ka kan­ta­vat elä­män eri vai­heis­sa. Meil­le ys­tä­vät mer­kit­se­vät saat­ta­jia, jot­ka ei­vät hyl­kää.

Vaik­ka opis­to on­kin mie­les­täm­me yk­si elä­män par­haim­pia ko­ke­muk­sia, se ei ta­kaa, et­tä ai­na me­ni­si hy­vin. En­nen opis­toa oli muo­dos­tu­nut kuva, et­tei huo­no­ja het­kiä oli­si ja opis­to oli­si pelk­kää haus­kan­pi­toa, mut­ta ei opis­tos­sa­kaan kaik­ki päi­vät ole hy­viä. Huo­not het­ket voi­vat ko­ros­tu­a­kin, jos sa­mal­la on aja­tus sii­tä, et­tä opis­tos­sa pi­täi­si elää het­kes­sä ja naut­tia joka het­kes­tä.

On­nek­si huo­noi­na päi­vi­nä­kään ei tar­vit­se jää­dä yk­sin. Tun­te­muk­set voi ja­kaa vii­meis­tään il­lal­la käm­päl­lä, jol­loin saa tu­kea ja voi huo­ma­ta, et­tei ole yk­sin aja­tus­ten­sa kans­sa.

An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mis­ta on tul­lut opis­tos­sa tär­keä osa ar­kea. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta, kun joka aa­mu­har­tau­des­sa saa us­koa syn­nit an­teek­si ja ai­na on joku, joka voi siu­na­ta.

Ko­em­me, et­tä opis­toon pää­sy oli suu­ri siu­naus. Lah­ja, jota var­mas­ti muis­te­lem­me kii­tol­li­se­na vuo­sien­kin pääs­tä.

Teks­ti:

Roo­sa ja Sil­via

Reis­jär­ven opis­to