En­sim­mäi­sel­lä opis­to­vii­kol­la olem­me ko­koon­tu­neet viet­tä­mään il­ta­het­keä opis­ton ko­das­sa. Ta­kas­sa on tuli, ja minä pais­tan mak­ka­raa. On rau­hal­lis­ta. Tyt­tö, jol­la on Dow­nin synd­roo­ma, al­kaa lau­laa. Sa­no­ja on vai­kea ym­mär­tää, ei­kä sä­vel­kään pysy ihan koh­dal­laan, mut­ta hän to­del­la lau­laa sy­dä­mes­tään. Muu­ta­man sä­keen jäl­keen joku ker­too lau­lun nu­me­ron ja me muut­kin yh­dym­me lau­luun.

Kun ajat­te­len noi­ta en­sim­mäi­siä opis­to­päi­viä, huo­maan, et­tä tääl­lä opis­tos­sa olen saa­nut ihas­tel­la Ju­ma­lan luo­mis­työn kau­neut­ta. On val­ta­vaa aja­tel­la, et­tä Hän on luo­nut kai­ken – ja kaik­ki. Näi­nä en­sim­mäi­si­nä viik­koi­na Suo­mes­sa olen ta­van­nut niin pal­jon ih­mi­siä, et­tä pää­ni on pyö­räl­lä. Kaik­ki nämä ih­mi­set ovat esi­merk­ke­jä Ju­ma­lan luo­mis­työs­tä. ”Ja Ju­ma­la sa­noi: Teh­kääm­me ih­mi­nen, teh­kääm­me hä­net ku­vak­sem­me, kal­tai­sek­sem­me” (1. Moos. 26). Ju­ma­la on pait­si luo­nut ih­mi­set myös teh­nyt hei­dät sel­lai­sik­si kuin Hän on par­haak­si näh­nyt.

Kah­den eri­tyis­lap­sen si­sa­ruk­se­na – toi­sel­la si­sa­ruk­sel­la­ni on Dow­nin synd­roo­ma ja toi­sel­la vie­lä har­vi­nai­sem­pi kro­mo­so­mi­poik­ke­a­ma – us­ko Ju­ma­lan luo­mis­työ­hön on juur­tu­nut mi­nuun sy­väs­ti jo lap­se­na. Kun olen kat­so­nut si­sa­ruk­si­a­ni, olen jo var­hain ta­jun­nut, et­tä he ovat täs­mäl­leen sel­lai­sia, kuin Ju­ma­la on tah­to­nut hei­dän ole­van. Ja niin olen myös minä, ja si­nä­kin olet.

Down-tyttö Heli soittaa ja laulaa koko sydämestään. Amerikkalainen opistoystävä Dustin soittaa mukana.

Mi­nus­ta on tär­keä yrit­tää hy­väk­syä kaik­ki ih­mi­set kal­tai­si­naan. Niin se ar­ka, yk­si­näi­nen nuo­ri il­ta­ky­läs­sä kuin se hie­man eri­koi­nen per­soo­na seu­rois­sa. Yri­tän hy­väk­syä hei­dät, kos­ka ei ole mi­tään, mikä erot­taa hei­dät vam­mai­sis­ta si­sa­ruk­sis­ta­ni tai mi­nus­ta. Olem­me kaik­ki sa­ma­nar­voi­sia Ju­ma­lan sil­mis­sä.

Tämä ei tie­ten­kään ole niin help­poa kuin se kuu­los­taa. Kun meil­lä on mu­ka­vaa ys­tä­viem­me kans­sa, voi ol­la to­del­la vai­kea ot­taa po­ruk­kaan sel­lais­ta, joka vai­kut­taa jo­ten­kin eri­lai­sel­ta. Vie­lä vai­ke­am­paa voi ol­la tun­nis­taa ja tun­nus­taa kriit­ti­set aja­tuk­set, jot­ka jos­tain ih­mi­ses­tä tu­le­vat mie­leen. On tär­ke­ää huo­ma­ta omat en­nak­ko­luu­lon­sa ja teh­dä työ­tä nii­den pois­ta­mi­sek­si. Se voi ol­la hy­vin pal­kit­se­vaa: en­nak­ko­luu­lot­to­man suh­tau­tu­mi­sen myö­tä voi saa­da uu­sia hy­viä ys­tä­viä.

Näi­nä en­sim­mäi­si­nä opis­to­viik­koi­na mi­nul­la on ol­lut hy­vin ai­nut­laa­tui­nen ko­ke­mus, joka on saa­nut mi­nut sa­mas­tu­maan eri­tyis­nuor­ten ase­maan: en puhu suo­mea, jo­ten en ole voi­nut il­mais­ta it­se­ä­ni kun­nol­la. Tämä on ol­lut häm­men­tä­vää. Olen ol­lut vil­pit­tö­män kii­tol­li­nen niil­le ih­mi­sil­le, jot­ka ei­vät ole vä­lit­tä­neet kie­li­tai­dot­to­muu­des­ta­ni vaan ovat sil­ti ol­leet ys­tä­vi­ä­ni. Se on ol­lut mi­nul­le to­del­la tär­ke­ää.

Dus­tin Kal­li­nen

Ra­nu­an opis­to