Ker­ros­sän­gyn ala­vuo­tees­sa ma­kaa­va tyt­tö ha­vah­tui unes­ta. Jo het­ken hän oli ol­lut puo­lik­si val­veil­la, mut­ta aa­mu­yös­tä näh­dyn unen maa­il­ma pi­dät­te­li ot­tees­saan. Vii­mein hän pääs­ti unen kar­kaa­maan, au­kai­si sil­mät ja nou­si is­tu­maan sän­gyn reu­nal­le.

Hän oli jät­tä­nyt il­lal­la sä­le­kaih­ti­met ra­ol­leen, jot­ta sai­si he­rä­tä au­rin­gos­sa kyl­pe­vään huo­nee­seen. Rai­dal­li­nen valo si­ve­li tum­man kou­lu­pöy­dän pin­taa. Pöy­däl­lä oli pino kir­jo­ja, jois­ta toi­set oli­vat ty­tön rak­kai­ta suo­sik­ke­ja, toi­set jää­neet unoh­det­tui­na odot­ta­maan, et­tä hän jos­kus tart­tui­si nii­hin. Van­hal­le, osan näp­päi­mis­tös­tään me­net­tä­neel­le tie­to­ko­neel­le piti seu­raa kasa cd-le­vy­jä, jot­ka vuo­ro­tel­len pyö­ri­vät ko­nees­sa ty­tön teh­des­sä opis­ton etä­teh­tä­viä. Vii­me päi­vi­nä sii­nä oli soi­nut ra­kas kuo­ro­le­vy, joka oli juu­ri eh­dit­ty saa­da val­miik­si en­nen ko­tiin läh­töä. Pöy­dän toi­sel­la lai­dal­la kak­si pien­tä af­rik­ka­lais­ta puu­nor­sua vah­ti avain­nip­pua, jol­le ty­töl­lä oli­si käyt­töä enää vain ker­ran.

Kir­ja, jota tyt­tö oli edel­li­se­nä il­ta­na myö­hään lu­ke­nut, oli hä­nen nu­kah­det­tu­aan tip­pu­nut ma­tol­le sän­gyn vie­reen. Tyt­tö nou­si ve­ny­tel­len sän­gys­tä ja nos­ti kir­jan pöy­däl­le. Ylä­ker­ta oli hil­jai­nen. Hä­myi­sään au­laan kuu­lui ala­ker­ras­ta as­ti­oi­den ki­li­nää ja lau­lua. Se tar­koit­ti yh­tä asi­aa: oli sun­nun­tai. Ta­val­li­ses­ti tyt­tö ra­kas­ti sun­nun­tai­päi­viä: nii­den rau­haa aa­mui­sin, mu­siik­kia, joka kuu­lui sun­nun­tai­hin vie­lä erot­ta­mat­to­mam­min kuin mui­hin päi­viin, sekä ko­toi­saa tun­nel­maa rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä il­lan pi­me­tes­sä. Tä­nään – ku­ten jo usei­na viik­koi­na ai­em­min – seu­ra­pai­kal­le hu­raut­ta­mi­sen kor­vai­si­vat Taa­lain­maal­ta lä­he­te­tyt net­ti­seu­rat. Sii­tä­kin tyt­tö kyl­lä piti. Pu­hu­jien vuo­sia sit­ten tu­tuik­si tul­leet ää­net toi­vat mie­leen pal­jon muis­to­ja.

Ko­din­hoi­to­huo­nees­sa tyt­tö veti jal­kaan­sa isän rai­vaus­saap­paat ja as­tui ulos. Kaa­mok­ses­ta ei ol­lut enää tie­to­a­kaan, sil­lä au­rin­ko oli ol­lut yl­hääl­lä jo tun­te­ja. Se pais­toi läm­pi­mäs­ti si­ni­sel­tä tai­vaal­ta, mut­ta jal­ko­jen al­la nars­kui pak­kas­lu­mi. Elet­tiin huh­ti­kuu­ta, ja pi­han han­get oli­vat yhä ty­tön kor­kui­set. Kyl­mä il­ma ku­tit­te­li ty­tön pal­jai­ta kä­siä ja sai t-pai­dan hi­hat le­pat­ta­maan. Hän tie­si au­rin­gon läm­mön ole­van enim­mäk­seen lu­met­ta, sil­lä pak­kas­ta oli lä­hes kym­me­nen as­tet­ta. Täy­del­li­nen hiih­to­ke­li, tyt­tö ajat­te­li.

Pos­ti­laa­tik­ko oli tyh­jä. Tie­ten­kin se oli tyh­jä, oli­han sun­nun­tai ei­kä sa­no­ma­leh­teä tul­lut. Joka-aa­mui­nen käyn­ti pos­ti­laa­ti­kol­la oli­kin enem­män aa­mu­na­loi­tus­riit­ti kuin pa­kol­li­nen pos­tin­ha­ku­reis­su. Hä­nen oli käy­tä­vä aa­mui­sin hais­te­le­mas­sa päi­vää. Tä­nään val­koi­sis­ta han­gis­ta hei­jas­tu­va au­rin­ko si­ris­ti sil­mät sik­ka­raan ja pik­ku­lin­nut len­te­li­vät puus­ta toi­seen lau­la­en lak­kaa­mat­ta. Het­ken nii­tä seu­rat­tu­aan tyt­tö huo­ma­si ai­van lä­hel­lä män­nyn al­la met­sä­jä­nik­sen, joka kat­se­li hän­tä il­me­kään rä­väh­tä­mät­tä. Se ei ol­lut säi­käh­tä­nyt rai­vaus­saap­pai­den tö­mi­nää. Het­ken he sei­soi­vat sii­nä toi­si­aan kat­sel­len. “Mi­täs sii­nä tui­jo­tat”, tyt­tö ky­syi. Jä­nis ei osoit­ta­nut ai­kei­ta vas­ta­tak­seen mut­ta ei myös­kään läh­te­äk­seen kar­kuun, las­ki vain rau­ke­a­na pään­sä ja pai­noi sil­män­sä puo­lik­si kiin­ni.

Muut oli­vat jo syö­mäs­sä ruo­kaa, kun tyt­tö saa­pui keit­ti­öön. Pirt­ti­pöy­tä oli täyn­nä, jo­ten hän is­tah­ti kei­nu­tuo­liin odot­ta­maan. Vir­tu­aa­li­kir­kon lä­he­tys tuli täl­lä ker­taa pa­rin ki­lo­met­rin pääs­tä, omal­ta ky­läl­tä. Sun­nun­tain mes­sun kuun­te­le­mi­ses­ta Vir­tu­aa­li­kir­kon kaut­ta oli tul­lut tapa hei­dän per­hees­sään jo en­nen eris­tyk­siin jou­tu­mis­ta. Ai­noa ero oli, et­tä nyt kirk­ko oli työn­te­ki­jöi­tä lu­kuun ot­ta­mat­ta tyh­jä.

Syö­mi­sen lo­mas­sa tyt­tö kes­kit­tyi tui­jot­ta­maan ik­ku­nas­ta ulos. Toi­sel­la kor­val­la hän kuun­te­li ha­ja­mie­li­ses­ti ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Siel­lä oli me­neil­lään vir­si, ja ke­väi­ses­sä kir­kos­sa kai­kui ai­no­as­taan kant­to­rin ää­ni. Ko­to­na sen si­jaan sat­tui koko per­he ole­maan koos­sa. Isä ei ol­lut töis­sä, vaik­ka oli vii­kon­lop­pu, tyt­tö it­se­kään ei ol­lut tuu­raa­mas­sa kant­to­ria, ja iso­sis­ko­kin oli muut­ta­nut ke­säk­si ta­kai­sin ko­tiin kir­joi­tet­tu­aan lu­ki­os­ta.

Tyt­tö ei vä­lit­tä­nyt osal­lis­tua kes­kus­te­luun vaan syö­ty­ään kiit­ti ja ka­to­si vä­hin ää­nin pöy­däs­tä. Hän puki pääl­leen ul­ko­vaat­teet, nap­pa­si te­ras­sin pie­les­tä suk­set ja tai­val­si mo­not ja­las­saan pit­kin au­rin­gon kul­taa­maa tie­tä. Au­rin­ko pais­toi läm­pi­mäs­ti hä­nen tak­kin­sa sel­kä­myk­seen, tuu­li pu­hal­te­li lep­pe­äs­ti saa­den hius­suor­tu­via ir­ti le­tis­tä. Het­ken kul­jet­tu­aan tyt­tö nou­si tien­pen­kal­le ja ku­mar­tui nap­saut­ta­maan mo­not kiin­ni si­tei­siin. Työn­tä­es­sään suk­set vauh­tiin ja las­ke­tel­les­saan tör­mäl­tä joen jääl­le hän hy­myi­li en­sim­mäi­sen ker­ran sinä päi­vä­nä.

Eli­se Kan­ni­ai­nen, Ra­nu­an opis­to

Teks­ti on teh­ty kir­jal­li­suu­den kurs­sin etä­teh­tä­vä­nä. Ai­hee­na oli kir­joit­taa ku­vaus etä­o­pis­ke­lu­a­jan aa­mus­ta.