JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Avainten palauttamisen aikaa

30.4.2020 6.10

Juttua muokattu:

29.4. 17:20
2020042917200520200430061000

Ker­ros­sän­gyn ala­vuo­tees­sa ma­kaa­va tyt­tö ha­vah­tui unes­ta. Jo het­ken hän oli ol­lut puo­lik­si val­veil­la, mut­ta aa­mu­yös­tä näh­dyn unen maa­il­ma pi­dät­te­li ot­tees­saan. Vii­mein hän pääs­ti unen kar­kaa­maan, au­kai­si sil­mät ja nou­si is­tu­maan sän­gyn reu­nal­le.

Hän oli jät­tä­nyt il­lal­la sä­le­kaih­ti­met ra­ol­leen, jot­ta sai­si he­rä­tä au­rin­gos­sa kyl­pe­vään huo­nee­seen. Rai­dal­li­nen valo si­ve­li tum­man kou­lu­pöy­dän pin­taa. Pöy­däl­lä oli pino kir­jo­ja, jois­ta toi­set oli­vat ty­tön rak­kai­ta suo­sik­ke­ja, toi­set jää­neet unoh­det­tui­na odot­ta­maan, et­tä hän jos­kus tart­tui­si nii­hin. Van­hal­le, osan näp­päi­mis­tös­tään me­net­tä­neel­le tie­to­ko­neel­le piti seu­raa kasa cd-le­vy­jä, jot­ka vuo­ro­tel­len pyö­ri­vät ko­nees­sa ty­tön teh­des­sä opis­ton etä­teh­tä­viä. Vii­me päi­vi­nä sii­nä oli soi­nut ra­kas kuo­ro­le­vy, joka oli juu­ri eh­dit­ty saa­da val­miik­si en­nen ko­tiin läh­töä. Pöy­dän toi­sel­la lai­dal­la kak­si pien­tä af­rik­ka­lais­ta puu­nor­sua vah­ti avain­nip­pua, jol­le ty­töl­lä oli­si käyt­töä enää vain ker­ran.

Kir­ja, jota tyt­tö oli edel­li­se­nä il­ta­na myö­hään lu­ke­nut, oli hä­nen nu­kah­det­tu­aan tip­pu­nut ma­tol­le sän­gyn vie­reen. Tyt­tö nou­si ve­ny­tel­len sän­gys­tä ja nos­ti kir­jan pöy­däl­le. Ylä­ker­ta oli hil­jai­nen. Hä­myi­sään au­laan kuu­lui ala­ker­ras­ta as­ti­oi­den ki­li­nää ja lau­lua. Se tar­koit­ti yh­tä asi­aa: oli sun­nun­tai. Ta­val­li­ses­ti tyt­tö ra­kas­ti sun­nun­tai­päi­viä: nii­den rau­haa aa­mui­sin, mu­siik­kia, joka kuu­lui sun­nun­tai­hin vie­lä erot­ta­mat­to­mam­min kuin mui­hin päi­viin, sekä ko­toi­saa tun­nel­maa rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä il­lan pi­me­tes­sä. Tä­nään – ku­ten jo usei­na viik­koi­na ai­em­min – seu­ra­pai­kal­le hu­raut­ta­mi­sen kor­vai­si­vat Taa­lain­maal­ta lä­he­te­tyt net­ti­seu­rat. Sii­tä­kin tyt­tö kyl­lä piti. Pu­hu­jien vuo­sia sit­ten tu­tuik­si tul­leet ää­net toi­vat mie­leen pal­jon muis­to­ja.

Ko­din­hoi­to­huo­nees­sa tyt­tö veti jal­kaan­sa isän rai­vaus­saap­paat ja as­tui ulos. Kaa­mok­ses­ta ei ol­lut enää tie­to­a­kaan, sil­lä au­rin­ko oli ol­lut yl­hääl­lä jo tun­te­ja. Se pais­toi läm­pi­mäs­ti si­ni­sel­tä tai­vaal­ta, mut­ta jal­ko­jen al­la nars­kui pak­kas­lu­mi. Elet­tiin huh­ti­kuu­ta, ja pi­han han­get oli­vat yhä ty­tön kor­kui­set. Kyl­mä il­ma ku­tit­te­li ty­tön pal­jai­ta kä­siä ja sai t-pai­dan hi­hat le­pat­ta­maan. Hän tie­si au­rin­gon läm­mön ole­van enim­mäk­seen lu­met­ta, sil­lä pak­kas­ta oli lä­hes kym­me­nen as­tet­ta. Täy­del­li­nen hiih­to­ke­li, tyt­tö ajat­te­li.

Pos­ti­laa­tik­ko oli tyh­jä. Tie­ten­kin se oli tyh­jä, oli­han sun­nun­tai ei­kä sa­no­ma­leh­teä tul­lut. Joka-aa­mui­nen käyn­ti pos­ti­laa­ti­kol­la oli­kin enem­män aa­mu­na­loi­tus­riit­ti kuin pa­kol­li­nen pos­tin­ha­ku­reis­su. Hä­nen oli käy­tä­vä aa­mui­sin hais­te­le­mas­sa päi­vää. Tä­nään val­koi­sis­ta han­gis­ta hei­jas­tu­va au­rin­ko si­ris­ti sil­mät sik­ka­raan ja pik­ku­lin­nut len­te­li­vät puus­ta toi­seen lau­la­en lak­kaa­mat­ta. Het­ken nii­tä seu­rat­tu­aan tyt­tö huo­ma­si ai­van lä­hel­lä män­nyn al­la met­sä­jä­nik­sen, joka kat­se­li hän­tä il­me­kään rä­väh­tä­mät­tä. Se ei ol­lut säi­käh­tä­nyt rai­vaus­saap­pai­den tö­mi­nää. Het­ken he sei­soi­vat sii­nä toi­si­aan kat­sel­len. “Mi­täs sii­nä tui­jo­tat”, tyt­tö ky­syi. Jä­nis ei osoit­ta­nut ai­kei­ta vas­ta­tak­seen mut­ta ei myös­kään läh­te­äk­seen kar­kuun, las­ki vain rau­ke­a­na pään­sä ja pai­noi sil­män­sä puo­lik­si kiin­ni.

Muut oli­vat jo syö­mäs­sä ruo­kaa, kun tyt­tö saa­pui keit­ti­öön. Pirt­ti­pöy­tä oli täyn­nä, jo­ten hän is­tah­ti kei­nu­tuo­liin odot­ta­maan. Vir­tu­aa­li­kir­kon lä­he­tys tuli täl­lä ker­taa pa­rin ki­lo­met­rin pääs­tä, omal­ta ky­läl­tä. Sun­nun­tain mes­sun kuun­te­le­mi­ses­ta Vir­tu­aa­li­kir­kon kaut­ta oli tul­lut tapa hei­dän per­hees­sään jo en­nen eris­tyk­siin jou­tu­mis­ta. Ai­noa ero oli, et­tä nyt kirk­ko oli työn­te­ki­jöi­tä lu­kuun ot­ta­mat­ta tyh­jä.

Syö­mi­sen lo­mas­sa tyt­tö kes­kit­tyi tui­jot­ta­maan ik­ku­nas­ta ulos. Toi­sel­la kor­val­la hän kuun­te­li ha­ja­mie­li­ses­ti ju­ma­lan­pal­ve­lus­ta. Siel­lä oli me­neil­lään vir­si, ja ke­väi­ses­sä kir­kos­sa kai­kui ai­no­as­taan kant­to­rin ää­ni. Ko­to­na sen si­jaan sat­tui koko per­he ole­maan koos­sa. Isä ei ol­lut töis­sä, vaik­ka oli vii­kon­lop­pu, tyt­tö it­se­kään ei ol­lut tuu­raa­mas­sa kant­to­ria, ja iso­sis­ko­kin oli muut­ta­nut ke­säk­si ta­kai­sin ko­tiin kir­joi­tet­tu­aan lu­ki­os­ta.

Tyt­tö ei vä­lit­tä­nyt osal­lis­tua kes­kus­te­luun vaan syö­ty­ään kiit­ti ja ka­to­si vä­hin ää­nin pöy­däs­tä. Hän puki pääl­leen ul­ko­vaat­teet, nap­pa­si te­ras­sin pie­les­tä suk­set ja tai­val­si mo­not ja­las­saan pit­kin au­rin­gon kul­taa­maa tie­tä. Au­rin­ko pais­toi läm­pi­mäs­ti hä­nen tak­kin­sa sel­kä­myk­seen, tuu­li pu­hal­te­li lep­pe­äs­ti saa­den hius­suor­tu­via ir­ti le­tis­tä. Het­ken kul­jet­tu­aan tyt­tö nou­si tien­pen­kal­le ja ku­mar­tui nap­saut­ta­maan mo­not kiin­ni si­tei­siin. Työn­tä­es­sään suk­set vauh­tiin ja las­ke­tel­les­saan tör­mäl­tä joen jääl­le hän hy­myi­li en­sim­mäi­sen ker­ran sinä päi­vä­nä.

Eli­se Kan­ni­ai­nen, Ra­nu­an opis­to

Teks­ti on teh­ty kir­jal­li­suu­den kurs­sin etä­teh­tä­vä­nä. Ai­hee­na oli kir­joit­taa ku­vaus etä­o­pis­ke­lu­a­jan aa­mus­ta.

Opistoblogi
14.10.2024

Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää. 5 Moos. 31:8

Viikon kysymys