Tu­tut pel­to­au­ke­at vi­li­si­vät sil­miem­me edes­tä, kun lä­hes­tyim­me opis­toa. Saa­vuim­me odot­ta­vin mie­lin, kos­ka tu­lim­me uu­si­na iso­si­na ke­sä­jak­sol­le. Olo oli kuin oli­si pa­lan­nut ko­tiin, vaik­ka­kin opis­to­ra­ken­nus oli au­tio. Rip­pi­kou­lu­lai­set al­koi­vat vir­ra­ta ovis­ta si­sään en­nen kuin olim­me eh­ti­neet val­mis­tau­tua sii­hen. He oli­vat sekä jän­nit­ty­nei­tä et­tä in­nos­tu­nei­ta pääs­tes­sään opis­tol­le tut­tu­jen kas­vo­jen pa­riin. Meil­le kaik­ki ri­pa­ri­lai­set oli­vat ai­van uu­sia.

– Mis­sä o tä­ti­lä?

– Miks kämp­pä on lu­kos­sa?

– Mil­lon al­kaa oh­jel­ma?

Tu­li­joil­la oli kym­me­niä ky­sy­myk­siä. Oli help­po neu­voa hei­tä oi­kei­siin paik­koi­hin, kun tun­sim­me ra­ken­nuk­sen kuin omat tas­kum­me. Ri­pa­ri­lais­ten van­hem­pien oh­jel­mas­sa oli alus­tus, jon­ka jäl­keen kes­kus­te­lim­me yh­des­sä us­ko­na­si­ois­ta. Van­hem­mat eh­ti­vät myös ju­tut­taa nuo­ri­aan. Lei­kim­me ryh­mäy­ty­mis­leik­ke­jä ul­ko­na, huu­sim­me ää­nem­me kä­heik­si – ja huo­ma­sim­me, et­tä tun­nel­ma oli muut­tu­nut ren­nok­si. Lo­puk­si hil­jen­nyim­me il­ta­har­tau­teen. Näin oli hyvä aloit­taa viik­ko. Hen­ki­lö­kun­nan kans­sa vie­lä il­lan päät­teek­si ko­koon­nuim­me ja kä­vim­me päi­vän läpi. Pal­jon oli eh­ti­nyt ta­pah­tua.

Rip­pi­kou­lu­lais­ten kans­sa saim­me pa­la­ta omiin ri­pa­ri­muis­toi­him­me. Lii­kun­ta­sa­liin men­tä­es­sä löy­tyi siel­tä ai­na spaik­ki­rin­ki, joka oli tu­tuk­si tul­lut jo pari vuot­ta sit­ten. Ha­lu­sim­me iso­si­na saa­da heil­le yh­tä hy­vät muis­tot kuin it­sel­lem­me omas­ta ri­pa­ris­ta jäi. Ruo­ka­pöy­däs­sä, käy­tä­väl­lä tai tun­neil­la syn­tyi­vät mo­net kes­kus­te­lut niin isos­ten kuin rip­pi­kou­lu­lais­ten kans­sa, jot­ka jäi­vät mie­leen. Joil­le­kin tämä viik­ko saat­toi ol­la en­sim­mäi­nen ir­tau­tu­mi­nen ko­dis­ta. Ta­voit­tee­na meil­lä oli, et­tä jo­kai­sel­la oli­si mu­ka­va viik­ko ja ke­nen­kään ei tar­vit­si­si ol­la yk­sin.

Sa­mal­la näki rip­pi­kou­lun toi­sen puo­len, mi­ten pal­jon val­mis­te­lu­ja ja pa­nos­tus­ta se hen­ki­lö­kun­nal­ta vaa­tii. Pi­dim­me ko­kouk­sia ah­ke­ras­ti ja sel­vit­te­lim­me ai­ka­tau­lu­jam­me kai­ken kii­reen kes­kel­lä. Jo­kai­sel­la oli jo­ta­kin teh­tä­vää, mut­ta se ei sil­ti tun­tu­nut työl­tä, kos­ka tie­si an­ta­van­sa työ­pa­nok­sen tär­ke­än asi­an hy­väk­si.

Nuo­ret sai­vat viet­tää ko­ko­nai­sen vii­kon tär­keim­pien asi­oi­den ää­rel­lä. He sai­vat ih­me­tel­lä, ky­sel­lä, ja yh­des­sä mie­tit­tiin vas­tauk­sia ky­sy­myk­siin. Moni var­mas­ti al­koi uu­del­la ta­val­la miet­tiä us­ko­aan kes­kus­te­luis­sa nos­tet­tu­jen aja­tus­ten poh­jal­ta. Pik­ku­hil­jaa he ke­rä­si­vät roh­keut­ta ol­la oma­na it­se­nään po­ru­kas­sa. Oli pal­kit­se­vaa näh­dä, kuin­ka al­ku­vii­kol­la hie­man jän­nit­ty­neet nuo­ret löy­si­vät ka­ve­rei­ta, näh­dä, et­tä he naut­ti­vat.

Oli rau­hoit­ta­vaa saa­pua kirk­koon ja hil­jen­tyä ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen kai­ken kii­reen jäl­keen. Kon­fir­maa­tio tun­tui jo tu­tul­ta ver­rat­tu­na omaan rip­pi­kou­luun pari vuot­ta sit­ten. Pap­pi luki Raa­ma­tun teks­tit, lau­let­tiin vir­siä ja käy­tiin eh­tool­li­sel­la. Tun­tui, et­tä se oli to­del­la tär­keä ti­lai­suus rip­pi­kou­lu­lai­sil­le.

"Her­ra Jee­sus, sun tah­tos tie­tä mun us­kos­sa kul­kea suo. An­na ar­mo­si voi­mak­si mul­le, kun köy­hä­nä sy­dä­men sul­le saa­tan ar­mo­läh­teen luo."

Alt­ta­ril­la nuo­ret lau­loi­vat sy­dä­mes­tään. Ku­lu­nut viik­ko tuli mie­leen. Se oli an­ta­nut pal­jon. Kir­kon ovet au­ke­si­vat, pää­tös­vir­si al­koi soi­da, ja ri­pa­ri­lai­set kul­ki­vat kau­nii­na jo­no­na ulos au­rin­gon­pais­tee­seen. Otet­tiin muis­tok­si va­lo­ku­via ja hy­väs­tel­tiin kon­fir­moi­dut. Hil­jal­leen piha al­koi tyh­jen­tyä, kii­tol­li­sin mie­lin myös me saim­me läh­teä ko­ti­mat­kal­le.

Aki Kin­nu­nen ja Mir­ka Häg­g­man